Ihminen on pohtinut kautta aikojen omaa ja koko ihmiskunnan tarkoitusta tässä maailmankaikkeudessa. Elämän tarkoitusta on pohdittu kantakuppiloissa, saunan lauteilla, kävelylenkeillä, ammatikoulutuksissa, väitöstutkimuksissa ja erilaisten elämänkatsomuksien mukaan elävien väittelyissä. Moni kokee, että täytyy elää hyvin vanhaksi ja opiskella laaja-alaisesti ja monitieteellisesti, että ymmärtäisi edes jotain.
Jotkut sen sijaan tietävät jo sen ihan alusta alkaen. Viisivuotias tyttäreni makasi sängyssäni peittoni alla posket kuumeesta punaisina. Istuin vieressä tietokoneen ääressä kirjoittamassa, kun hän yhtäkkiä puhui minulle vällyjen seasta pienellä äänellä.
‒ Kuule äiti. Minä tiedän, mikä on elämän tarkoitus.
‒ Niinkö? No mikä se on, kysyin.
‒ Elämän tarkoitus on rakastaa. Siksi koska minä rakastan sinua, hän sanoi.
Jotkut asiat ovat vain niin yksinkertaisia, että niitä ei edes ymmärrä. Hyvää joulua sinulle ja läheisillesi!
Yli pyykkivuorten -blogissa aukesi joulukuussa aattoon asti joka aamu uusi
"luukku". Joulukuun aamupostausten ideana oli jakaa lasten ja aikuisten
oivalluksia elämästä. Postausten kuvat
blogin omia tai Pixabay.com.
Kuva kirjasta Onhan tässä palautusoikeus? Joka naisen opas äitiyden iloihin. Anne Tailor: Atena 2013.
Loma mökillä. Auringonottoa rannassa, nuotiolla tehtyä ruokaa, siskonpetejä tuvan lattialla, koko suku lähekkäin, laiturinnokassa kirjan lukua varpaiden koskettaessa veden pintaa.
Loma aurinkorannikolla. Kansainvälisen lentokentän innostava kuhina, hiekkarantojen polttava hiekka ja turkoosinsininen meri, herkullisten ruokien tuoksu katukahviloista, yöelämän syke.
Loma serkkujen luona. Pitkiä keskusteluja siskon kanssa yöllä muiden nukkuessa, ison joukon pulkkamäkihetkiä, halaukseen nukahtaneet pienet serkkutytöt.
Let´s face it naiset. Tällä oivalluksella karistatte liiat odotukset heti alkuun: loma lasten kanssa poissa kotoa on lastenhoitoa eksoottisissa olosuhteissa.
Taapero juokseen järveen tai mereen pää edellä joka hetki, kun ranta on alle kilometrin päässä. Leikki-ikäinen suostuu syömään vain ranskalaisia koko viikon. Vauvan unirytmi menee vieraassa paikassa nukuttamisyrityksen takia sekaisin viideksi kuukaudeksi. Aikuisten iltahetket jäävät siihen, että yksi pissaa sänkyyn, toisen unipupu on jäänyt siihen kivaan rantaravintolaan, josta isä sai äyriäisistä mahan sekaisin, Henna ei halua nukkua Henrin vieressä mutta Hilma taas haluaa nukkua Henrin vieressä eikä missään tapauksessa Hennan, vauvan pyllynpesu ei onnistu juuri missään niskakakkojen kulta-aikana eikä mies muistanut edes ostaa suklaata.
Kärjistäen, mutta kuitenkin. Ajatuksena mökkiloma on ihana, mutta esimerkiksi kaksikuisen ja kaksivuotiaan kanssa juuri sitä itseään: lastenhoitoa eksoottisissa olosuhteissa. Kyllä vain he heräävät kello 5.58 niin kuin joka aamu. Siinä sitten keittelemään aamupuuroa toisten, yökolmeen asti ilakoineiden kuorsatessa taustalla.
Mitä, eikö kenellekään muulle ole käynyt koskaan näin?
Yli pyykkivuorten -blogissa aukeaa joulukuussa joka aamu uusi "luukku". Joulukuun aamupostausten ideana on jakaa lasten ja aikuisten oivalluksia elämästä. Oletko huomannut samoja asioita? Postausten kuvat blogin omia tai pixabay.com.
Poika, 3 vuotta, siskolleen, 6 vuotta, vakavana syntymäpäivänään:
‒ Älä enää sano mua pikkuveliksi, kun mä oon jo kolme!
Poika, 3 vuotta, polleana kielellisestä kehityksestään liittyen sateen maahan tekemän pienen vesialueen nimeämiseen:
‒ Minäpäs en sano enää lypäläpättö! Nyt osaan jo sanoa kuraläpättö!
Tyttö, 6 vuotta, haki veljeltä, 3 vuotta, miehistä turvaa lasten aloittaessa uudessa päiväkodissa. Yhtä lailla auto- kuin prinsessa- ja nukkeleikkejä rakastava äidin pikku murunen pudotti vastauksellaan perheen takalistoilleen. Aina kauniisti puhuneen, pitkäripsisen söpöliinin yllättävä kommentti vielä yllättävämmällä sanavarastolla tuli ihan puskista.
‒ Puolustatko sä mua isona päiväkodin pojilta? sisko kysyi.
‒ Mä näytän sulle isona päiväkodissa pyllyä!
Älä kuitenkaan erehdy luulemaan 3-vuotiasta isoksi. Kyseessä on täysin kontekstisidonnainen asia.
‒ Etkö sä ole vielä pukenut?
‒ Äiti pukee!
‒ Ei kun iso poika pukee itse.
‒ Höh! Mähän olen aina äidin pikkuinen!
Yli pyykkivuorten -blogissa aukeaa joulukuussa joka aamu uusi "luukku". Joulukuun aamupostausten ideana on jakaa lasten ja aikuisten oivalluksia elämästä. Oletko huomannut samoja asioita? Postausten kuvat blogin omia tai pixabay.com.
Mihin ne illat oikein katoavat? No, esimerkiksi siivoamiseen. Tänään joulukalenterini tarjoaa sekä lasten että aikuisten oivalluksia elämästä.
Aikuisten oivallukset
Lasten kanssa siivoaminen on kuin lumen kolaamista lumimyrskyssä. Jos taas et edes yritä, joudut lumivyöryyn. Yritä edes vähän, saat reippaan punan poskillesi ja voit vaikka tehdä Facebookin päivityksen siitä, että olet siivonnut (yrittänyt)! Myös puolison silmissä pisteesi nousevat hienosti.
Tyttö, 6 vuotta, syvään huokaisten siivotessaan omasta huoneestaan itse levittämiään leluja, joita ei ollut edes paljon: Hommaa riittää, hommaa riittää, ihan kuin Tuhkimolla.
Poika, 3 vuotta 3 kuukautta: Ei siivota! Ei elämä ole sellaista, että siivotaan!
Yli pyykkivuorten -blogissa aukeaa joulukuussa joka aamu uusi "luukku". Joulukuun aamupostausten ideana on jakaa lasten ja aikuisten oivalluksia elämästä. Oletko huomannut samoja asioita? Postausten kuvat blogin omia tai Pixabay.com.
Tyttö, 2 vuotta, miettii kovasti joka välissä naiseutta ja äitiyttä, koska pikkusisarus on syntymässä ihan pian. Hän katselee kaikkea vauvoihin liittyvää todellisten babypink-lasien läpi selkeästi vauvakuumeisena. Kysymykseen aikooko hän hankkia omia lapsia aikuisena, tulee vastaus yhtä nopeasti kuin uhmakohtaus kaupan leluhyllyllä. Lasten sukupuoli ja yhteinen tekeminenkin on jo päätetty.
‒ Joo! Minä soitan kitaraa ja tytöt tanssii!
***
‒ Minä haluan kolme lasta, mutta jaksan hoitaa vain kahta, sanoo tyttö, 3 vuotta, kepeästi leikkiensä keskellä.
‒ Niinkö? Mitäs sinä niille kahdelle lapselle sitten teet?
‒ Hankin kaksi hoitajaa, toteaa tyttö yhtä varmasti kuin kertoisi, että uutiset ovat tylsiä ja Pikku Kakkonen ihan paras.
***
Tyttö, 5 vuotta, on lastenhoitoon liittyvässä realismissaan jo hyvinkin pitkällä. Hänen päätään on turha kääntää. Nuket ovat yök, vauvat ovat yök ja imettäminen on superyök.
‒ Mä en aio ikinä hankkia lapsia! Lapset on niin rasittavia! Kyllähän mä itsekin olen lapsi. Tykkään kyllä itsestäni ja omista kavereista, mutta mä en ikinä halua lapsia. Musta tulee vanha mummo, mutta ei isoäitiä.
Se hänelle sallittakoon. Joinain päivinä ei voi kuin salaa huokaista, että hänen ajatuksissaan on myös hivenen järkeä, heh.
Yli pyykkivuorten -blogissa aukeaa joulukuussa joka aamu uusi "luukku". Joulukuun aamupostausten ideana on jakaa lasten ja aikuisten oivalluksia elämästä. Oletko huomannut samoja asioita? Postausten kuvat blogin omia tai pixabay.com.
Lasten kasvamisen huomaa pysäyttävällä tavalla siitä, kun iloisesti tarjoaa lapselle tilaisuutta painaa hissin nappia, saa vastaukseksi tyrmistyneen mulkaisun ja silmien pyörittelyn. On pieni liike aikuiselle mutta suuri liike äidille painaa hissin nappia itse ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen. Kun on kymmenen vuoden ajan usean lapsen äitinä varautunut raivokohtaukseen, joka syntyy, jos vahingossa itse painaa nappia, on tyrmistyttävää joutua painamaan nappia itse.
Yli pyykkivuorten -blogissa aukeaa joulukuussa joka aamu uusi "luukku". Joulukuun aamupostausten ideana on jakaa lasten ja aikuisten oivalluksia elämästä. Oletko huomannut samoja asioita? Postausten kuvat blogin omia tai Pixabay.com.
Yksi lasten kanssa olemisen parhaista asioista on kuulla heidän hauskoja, yllättäviä ja syvällisiä ajatuksiaan. Kun pieni lapsi avaa suunsa ja aloittaa jonkun hauskan päätelmänsä tai ajatuksensa jakamisen, ei koskaan voi tietää, miten kertomus päättyy.
Tyttäreni seisoi 4-vuotiaana edessäni täydessä 105 cm:n mitassaan ja tuijotti minua tarkasti. Hänen päänsä oli suurin piirtein rintani kohdalla.
‒ Äiti, sulla on isot rintsikat, hän sanoi pohdiskelevalla äänellä.
‒ Ai isot rinnat, kysyin ja hymyilin liikuttuneena. Lapselle vanhemmissa kaikki on hienoa ja tavoiteltavaa, jopa tällaiset roikkuvat pikkuruiset ketunnenärinnat. Minä tässä näytin lapselleni naisen mallia, jotain, mitä hänkin tavoittelee!
‒ Ei. Rinnat on pienet, rintsikat on isot, sanoi lapseni, joka tuskin oli tietoinen imettäneen äidin rintsikoistani, joissa tulee fyllingeissä rinnat mukana.
Yli pyykkivuorten - blogissa aukeaa joulukuussa joka aamu uusi "luukku". Joulukuun aamupostausten ideana on jakaa lasten ja aikuisten oivalluksia elämästä. Oletko huomannut samoja asioita? Postausten kuvat blogin omia tai Pixabay.com.
Tyttö, 4 vuotta, vasta opetteli ajatusta siitä, että joitain asioita täytyy vain oppia odottamaan. Hänen kärsimättömyytensä ja uskomaton usko itseensä opettavat meille paljon kuitenkin tämän päivän joulukalenteriluukussa.
Usko itseesi. Älä tyrmää mitään haavetta etukäteen. Jokainen meistä voi pystyä mihin vain, tai ainakin yrittää. Haaveile isoista asioista, älä tyydy pieniin asioihin. Älä luule etukäteen, että sinusta ei olisi siihen tai et olisi haaveesi arvoinen. Ehkä jonakin päivänä voit tehdä Trumpit. Ehkä jonakin päivänä tyttäreni toive toteutuu.
Tytön, 4 vuotta, kärsimätön, kiukkuinen ja yhtä aikaa innostunut huudahdus:
‒ Milloin minä voin kantaa olympiatulta? Miksi minä en saa kantaa, mutta nuo muut saavat?
Yli pyykkivuorten -blogissa aukeaa joulukuussa joka aamu uusi "luukku". Joulukuun aamupostausten ideana on jakaa lasten ja aikuisten oivalluksia elämästä. Oletko huomannut samoja asioita? Postausten kuvat blogin omia tai Pixabay.com.
Olin joku aika sitten kuuntelemassa luentoa. Luennon pitäjä oli hiukan itseäni vanhempi nainen. Hän oli sellainen nainen, joka hehkuu hyvää mieltä, positiivista elämänasennetta ja iloa. Hän valaisi koko huoneen pelkällä olemuksellaan. Hän oli kaunis: tyylikäs jakkupuku, korkkarit, kiharat hiukset pitkälle alaselkään ja hymy, joka ei jättänyt ketään kylmäksi. Hän teki vaativaa työtä yhtä aikaa eri paikkakunnilla. Hän oli julkaissut useita kirjoja ja lisäksi harrasti monenlaista. Hänellä oli neljä lasta ja matkatöitä tekevä mies. Hän puhui vapaaehtoistyöstään ja ystäviensä kohtaamisesta.
Hengästyin kuunnellessani, mihin kaikkeen tämä yksi niin täydellisen oloinen ihminen pystyi. Kun hänen esityksensä oli ohi, tuli hän istumaan eturiviin. Minä istuin tuon paikan takana olevalla paikalla toisessa penkkirivissä. Tuolien selkänojassa oli aukko ristiselän kohdalla. Kun nainen istuutui, nousi hänen jakkunsa helma ylös aukon yläpuolelle selän ja selkänojan väliin. En katsonut, mutta en voinut olla näkemättäkään: naisen housujen ja t-paidan väliin jäävästä alueesta selästä loisti kuin punainen finni nenänpäässä jotain, mitä hän ei olisi kenties toivonut minun näkevän.
Täydellisen naisen, ihanan äidin ja loistavan uran luoneen ihmisen tyylikkään jakkupuvun alla oli niin repailet sukkahousut, että ne muistuttivat Uuno Turhapuron paitaa. Ne olivat säikeiset kuin taidokkain hämähäkin seitti, vain muutamasta rihmasta kiinni toisissaan.
Käänsin äkkiä pääni pois, mutta hymyilin. Jokaisen täydellisen naisen ulkokuoren alla on jotain inhimillistä, piilotettua ja lohduttavaa. Lämmin kiitos noista sukkahousuista!
Yli pyykkivuorten -blogissa aukeaa joulukuussa joka aamu uusi
"luukku". Joulukuun aamupostausten ideana on jakaa lasten ja aikuisten
oivalluksia elämästä. Oletko huomannut samoja asioita? Postausten kuvat
blogin omia tai Pixabay.com.
Jos seuraat askarteluryhmiä tai äitiystäviäsi Facebookissa, et ole voinut välttyä näkemästä niitä. Puhun lapsille itse tehdyistä joulukalentereista, joihin piilotetaan jokaiselle joulukuun päivälle aattoon asti joku yllätys. Olen koko marraskuun ajan ihastellut käsittämättömän hienoja lasipurkeista, paperipusseista ja huopataskuista tehtyjä kalentereita, jollaisen ottaisin todella mielelläni meille. Olen lähes pyörtynyt ihastuksesta nähdessäni kalentereita, jotka sopisivat mustaan, harmaaseen ja valkeaan sisustusmakuuni täydellisesti.
Joka syksy marraskuu katoaa kuin delfiinit Särkänniemestä. Salakavalasti on käsillä lasten vuoden odotetuin kuukausi: joulukuu täynnä odotusta, iloa, taikaa ja joka-aamuista yllättymistä!
Saako sellaista sanoa ääneen, että itse tehty joulukalenteri itse täytettyine yllätystaskuineen aiheuttaa minulle valtavan stressin? En osaa askarrella. Tai ehkä osaisin hyvillä ohjeilla, mutta se ei ole minulle luontevaa. Tai jos saisin tehtyä hienon kalenterin, niin kolmelle eri-ikäiselle lapselle 24 yllätyksen keksiminen tietäisi lyhyelläkin matematiikalla 72 yllätyksen keksimistä - ja stressiä.
Selviän juuri ja juuri marraskuun pimeydessä töistä sekä päiväkotiin, kouluun, harrastuksiin ja muuhun elämään liittyvästä metatyöstä. Aloitan marraskuussa jo joululahjojen ostamisen sekä pohdin suurta jokavuotista joulukortit vai ei, valokuvalla vai ei, uudella vai vanhalla kuvalla, kuka askartelee ja koska -aivomyrskyä. Jos haluat tietää, miten saattaisi käydä joulukorttiaskartelussamme, katso tekstin alta Siskonpedin loistava video.
Entä jos sairastamme koko joulukuun?
Lapsethan rakastavat joulukalentereita. Minusta olisi kyllä ihanaa seurata aattoon asti heidän riemuaan, kun he juoksisivat kilpaa avaamaan itse tekemäni kalenterin luukkuja. Olen minä niitä aiempina vuosina tehnytkin: täyttänyt pusseja pikkuautoilla, pinneillä ja pompuloilla, tarroilla, pikkuleluilla, Lego-palikoilla ja leimasinkirjaimilla.
Joinain vuosina olen täyttänyt kalenterien luukut lupauksilla kivoista tekemisistä. Saako sellaista sanoa ääneen, että joulukuun täyttyessä työn lisäksi pikkujouluista ja työn, koulun ja harrastusten joulujuhlista, lahjakiireistä puhumattakaan, toisi tekemislupaukset vain lisää stressiä? Entä, jos tulee kaksi viikkoa kestävä koko perheen mahatautikierre, auto hajoaa tai kauppareissulla ei vain muista ostaa tarvikkeita luvattuun pipareiden paistamiseen? Mielelläni lupaisin lapsille kaikkea kivaa tonttuleikeistä leipomiseen ja uimahallissa ja kauppahallissa käymiseen, mutta tunnustan: en jaksa aikatauluttaa joulukuuta etukäteen. Teen näitä juttuja spontaanisti mielummin, kun ehdimme. Kun illat täyttyvät jo hyvissä ajoin etukäteen, ei välttämättä ehdi.
Lähes satanen joulukalentereihin?
Tietenkin sallin lapsilleni joulukalenterin. Joulun odottaminenhan on ihanaa meistä kaikista. Millaiset kalenterit lapset sitten haluavat, jos heiltä kysyy? He haluavat kuulemma 20‒30 euron Lego- tai lelukalenterit. Esikoinen ei enää tänä vuonna sellaista haluaisi, mutta aiemmin olisi halunnut. Eurot ja faktat pöytään: 60‒90 euroa joulukalentereihin pois joululahjabudjetista on minusta liikaa! Sellaisen saa ostaa lastaan ilahduttaakseen, mutta jos et halua tai pysty, niin armahdan: ei ole pakko. Ei ole kaikilla muilla, ei ainakaan meillä.
Lasten ensimmäisinä joulukalenteri-ikävuosina kasasin yllätyskalenterit siksi, että minusta oli kauhistuttava ajatus antaa pienelle lapselle suklaata 24 päivänä peräkkäin. Kauhistuin kuitenkin yllätyskalentereista kertynyttä hintaa, jotka olivat lähellä kalleinta Lego-kalenteria. Mielummin panostan joululahjoihin kuin kalentereihin. Siispä olen antanut periksi: kuvakalentereiden lisäksi meillä on lapsilla suklaakalenterit.
Suklaakalenteri maistuu äidin stressittömämmältä jouluvalmistelulta. Jos jaksat, pystyt ja osaat tehdä lapsillesi oman kalenterin, ole ylpeä siitä. Olen iloinen lastesi puolesta, ja hiukan kateellinenkin. Jos et jaksa, ehdi ja pysty, armahda itseäsi. Ei ole pakko.
Ps. Jos mielestäsi kaikki muut jaksavat askarrella lastensa kanssa joulukortit ja ihan kohta myös virpomisvitsat, mutta itse et, niin kurkkaa tämä loistava Siskonpedin videopätkä. Hih. Saanen kuitenkin alleviivata videon ja koko tämän tekstin huumorisävytystä. Ollaan itsellemme armollisia. Hyvin me äidit vedetään, vaikka jäisi joulukortit postittamatta.
