Rakas koiramme ei ole enää täällä

"Hyvää matkaa, hyvää matkaa. Sinua paljon rakastin."

Magnumin Armi´s Shadow,  Nelli, 15.7.2000-24.9.2016.

Lue 16-vuotiaan cavalier kingcharlesinspanielimme tarina tästä. 

Me itkemme nyt. 

Onnea 16-vuotias kääpiövillakoiramme!

Syksy 2000 oli perheessämme suurten muutosten aikaa. Minä muutin kotoa toiselle puolella Suomea opiskelemaan ja otin cavalier kingcharlesinspaniel Nellin. Vanhempani ja yhä kotona asuva pikkusiskoni yllättivät vastaavilla uutisilla: myös he ottivat koiran, kääpiövillakoira Roosan. 

Muistan elävästi sen, kun tulin Nellin kanssa ensimmäistä kertaa vanhempieni luo Roosan saavuttua. Ei ollut enää kahta koiraa, oli yksi koirapallo, joka juoksi, pyöri, pomppi ja hyppi tuulispäänä huoneesta toiseen yhtenä mustien, ruskeiden ja valkeiden karvojen ja villojen pallona. 

Vuodet ovat vierineet. Siskoni muutti pois kotoa, ja Roosa jäi vanhempieni luo. Minä ja siskoni saimme kumpikin kolme lasta. Kaikki lomat Roosa ja Nelli viettivät yhdessä. Voi sitä jälleennäkemisen riemua, kun saavuimme mummolaan tai kesämökille! Joskus tietenkin tuli vähän kinaa siankorvista ja leluista, mutta vauhtia ja yhteisiä leikkejä riitti aina tavatessa. 

Vuonna 2011 tein kaikkia tukevan, mutta kipeän päätöksen Nellin selkäsairauden, pikkulasten tuoman kiireen ja vilkkaan touhun sekä mieheni pitkien työmatkojen vuoksi. Nelli muutti vanhempieni luo Roosan seuraksi. Nellille se sopi hyvin. Vanhempieni koti oli ollut sille aina se toinen koti, ja nyt se sai kodin, jossa ei jatkuvasti vilissyt pieniä ja innokkaita riehujia.

Syksyllä 2000 Roosa ja Nelli juoksivat tuulispäänä huoneesta toiseen. Syksyllä 2016 ne nauttivat eläkepäivistä samalla pedillä toistensa päätä pesten. Kyllä, ne kumpikin ovat yhä täällä ilonamme. Meidän rakkaat vanhat rouvat! 

Kesä 2009.

Joulu 2015.

Syyskuun alussa 16 vuotta täyttänyttä Roosaa ei ikä paina! Se hyppää yhä sohvalle ja sängylle, juoksee lelujen perässä ja on aina valmis lenkille. Jos kukaan ei ehdi leikkiä, ottaa Roosa maasta kävyn, heittää sen ilmaan ja säntää perään. Tätä leikkiä se voisi jatkaa loputtomiin. Kun se lepää, se makaa mahallaan ja ristii pitkät ja hoikat etujalkansa. Pää ryhdikkäästi korkealla se tarkkailee perhettään kuin kuningatar alamaisiaan: lempeästi ja ylväästi.

Jos joku istuu sohvalle, saa hän heti kylkeensä kiinni lämpimän koiran. Vaikka olisi kuinka ahdas tuoli, änkeää Roosa itsensä samaan tuoliin. Yöt se nukkuu äitini polvitaipeessa, kuono sirosti jalkaa vasten. Illan tullen Roosa menee makuuhuoneen ovelle ja tuijottaa sieltä merkitsevästi, että olisi jo aika, alkakaahan tulla. 

Kesä 2009.

Kesä 2016.

Savonlinnasta ostettu Roosa on pelkkä Roosa, sillä ei ole mitään hienoja nimiä, titteleitä ja kampauksia. Trimmattu on sellaisella mentaliteetillä, että koira voi hyvin. Kotikoira, sohvakoira, mökillä metsäteitä pinkova ja kantarellien etsimisessä mukana oleva seurakoira. Joskus se oli musta, nyt se on harmaa. Rakas ja täydellinen.

Vuosien varrella Roosalla on ollut pieniä terveyshuolia, mutta kelläpä sitä ei eläkeiässä alkaisi jotain remppaa olla. Valeraskauksien ja liian tiheiden juoksujen vuoksi siltä poistettiin kohtu. Korvia se on raapinut koko ikänsä tuskaisesti vinkuen: korvien hiivatulehduskierre on saanut myös meidät ihmiset itkemään. Pieni reppana! 

Nivelrikko, sydämen vajaatoiminta, kuulon alenema, vehnä- ja kananmuna-allergia... Monenlaista pienellä koiralla, mutta elämäniloa ne eivät ole haitanneet. 

Kun vertaa Roosaa ja samanikäistä Nelliä, on Nelli selkeästi se kaksikon vanhus. Kirjoitin 16-vuotiaasta Nellistä tässä postauksessa. Jokainen päivä on kuitekin kummankin kanssa jo jatkoaika. Surutyö on jo tavallaan aloitettu, ja jokainen päivä kiitoksen aihe. 

Miten Roosa reagoi, kun sen paras ystävä on jonain päivänä poissa? Kestääkö se sen?

Miten me ihmiset pärjäämme sitten, kun Roosa ei enää olekaan kyljessä kiinni istahtaessamme sohvannurkaan? Miten sitä osaa enää nukkua, kun pieni nenä ei ole enää polvitaipeessa kiinni? Rakkautta on osata luopua, mutta mistä sitten tietää, koska on oikea aika?

Kiitos kaikesta rakas Roosa jo nyt!


Ystävästä luopumisen aika tuli nopeammin kuin kukaan meistä uskoi. Hyvää matkaa rakas Nelli 15.7.2000‒24.9.2016. 

Onnea 16-vuotias cavalier kingcharlesinspanielini!

Kaksikymmentävuotiaana kaikki oli uutta ja jännittävää. Lukion ja yhden työntäyteisen välivuoden jälkeen lähdin opiskelemaan toiselle puolelle Suomea lähelle A:n opiskelupaikkaa. Opiskelujen alkamisen ja A:n kanssa yhteen muuttamisen kruunasi koko elämäni mittainen haave: otin oman koiranpennun. 

Olin tutustunut opiskelupaikassani kahteen ihanaan nuoreen naiseen, joiden kanssa lähdimme Ilmajoelta kohti Merikarviaa hakemaan minulle omaa koiraa. Tricolour-värinen cavalier kingcharlesinspaniel Magnumin Armi´s Shadow (synt. 15.7.2000) oli pienempi kuin A4-paperiarkki ja suloinen kuin ihanin pehmolelu. Se käpertyi syliini auton takapenkillä ja pelkäsi vähän pientä keltaista kumikoiraa, jonka olin sille ostanut jo valmiiksi. 

Heinäkuu 2016.

Opettelimme elämää kolmestaan. Nelliksi nimetty pikkuinen seurasi minua kaikkialle ja nukkui jalkapöytäni päällä, kun seisoin tekemässä ruokaa. Se käpertyi syliini aina, kun istuin ja toi usein innokkaana lelujaan heitettäväksi. Nelli kasvoi ja lenkit pitenivät. Teimme metsäretkiä ja harrastimme tokoa ja agilityä. Nelli oli nopea liikkeissään ja innokas oppimaan. Se alkoi haukkua jo hyvissä ajoin ennen kenttää, kun näki, minne olimme menossa.

Muutimme Seinäjoelle vaihtaessani koulua ammattikorkeakouluun. Vuoden päästä muutimme jälleen. Olimme menneet naimisiin. Minä vaihdoin opiskelupaikkani jälleen kerran päästessäni Jyväskylän yliopistoon. 

Agilitya 2001.

"Matilda" 1 vuotta, Nelli 4 vuotta vuonna 2004.

Vuoden päästä elämämme muuttui jälleen, kun ensimmäinen lapsemme syntyi. Muistan, miten metsälenkeillämme Nelli juoksi edelläni ja pysähtyi sitten odottamaan minua, kun lyllersin ison mahani kanssa perässä. Muistan ajatelleeni silloin, että minä kyllä odotan sitä sitten, kun se on vanha.

Mitä ikinä teimme, seurasi Nelli mukana. Harrastimme innokkaasti agilitya, mitä Nelli rakasti. Odottaessani toista lastamme Nelli alkoi kieltäytyä lenkkeilystä. Perjantaina asian huomasin ja varasin eläinlääkäriajan maanantaille. Nellin selkää ja jalkoja kuvattiin, jolloin huomattiin paha kohtutulehdus. Välitön leikkaus pelasti viisivuotiaan koiramme hengen. 

Metsäretkellä 2009.

Jossain vaiheessa Nellillä huomattiin myös selän nikamissa ongelmia, minkä vuoksi agility jäi. Kohtutulehduksen jälkimainingit toivat Nellille uuden rakkauden: ruuan. Ensimmäisten vuosien aikana se ei ruuasta välittänyt, mutta nyt alkoi ruoka maistua, ja vahingossa annoimmekin sitä vähän liikaa. 

Nelli rakasti veneilyä ja autoilua yli kaiken. Opiskeluikoinamme se tottui matkustamaan junassa kanssamme ja myöhemmin farmariauton takaosassa. Se oli aina valmis lähtemään kaikkialle ja kaikkien mukaan. Vanhempieni kodista tuli sille toinen koti, josta se ei olisi halunnut koskaan lähteä pois. 

Veneilemässä ystävien kanssa 2009. "Henrik" 3 vuotta.

Voi näitä aikoja! Nelli herättämässä kerrossängyn yläpedissä pieniä pörrötukkia vuonna 2008 tai 2009.

Nellin selkävika oireili enemmän ja se alkoi yhä enemmän lepäillä täytettyään 10 vuotta. Lastemme ja heidän kavereidensa leikit ja äänet alkoivat stressata sitä. Kun aloin odottaa kolmatta lastamme, teimme kaikkia tukevan, mutta raskaan päätöksen: yhdellä lomalla Nelli jäi vanhempieni luo samanikäisen villakoiran kaveriksi. Mummolassa Nelli sai tarpeeksi lepoa, koirakaverin ja pitempiä lenkkejä kuin kolmen pienen lapsen perheessä, jossa toinen vanhempi on paljon työmatkoilla.

Mummolassa Nelli sai myös veneillä, palvoa aurinkoa, olla vapaana isolla pihalla ja kesämökillä ja tulla halutessaan rapsutettavaksi. Se laihtui sopivampaan painoon ja sai rakkautta osakseen valtavasti. 

"Matilda" kuusi vuotta, Nelli 9 vuotta.

Kesä 2009.

Metsälenkit, parasta aikaa yhdessä.

Cavalier kingcharlesinspanielien keski-ikä on 12 vuotta. Aloitin tarinani imperfekstissä, mutta vaihdan sen nyt preesensiin. Yllätykseksemme Nelli on yhä täällä: 15. heinäkuuta se täytti upeat 16 vuotta. Se on yhä pirteä, mutta näkö on toisesta silmästä huono, ja kävely on jo horjuvaa välillä. Sen sydämessä on sivuääni. Sen hampaita ei enää puhdisteta eikä turkkia leikata kuin vain sen verran, kuin on pakko. Se pääsee yhä veneilemään ja muistaa pyytää herkun heti, kun sitä on vähän harjattu.

Nelli lopetti leikkimisen jo parivuotiaana eikä ole koskaan halunnut hakea keppiä tai uida. Sen sijaan se rakastaa varastaa rakkaittensa vaatteita ja nukkua niiden päällä. Kun jossain on vähänkin aurinkoa, on Nelli siinä kohdassa katse kohti aurinkoa. Metsässä se piti nuorempana piilosleikistä, jossa etsi omia ihmisiään. Sisällä herkkujen etsiminen ja tokotemput olivat aiemmin sen ehdottomia suosikkeja.  

Se tulee yhä tervehtimään innokkaasti ja rakastaa kaikkia yhtä paljon. Se jaksaa yhä pieniä kävelyretkiä ja innostuu välillä juoksemaankin. Vuodessa on kuitenkin tapahtunut paljon: meidän Nellimme on jo vanhus. 

Kuvat heinäkuu 2016.

Olen kasvanut 20-vuotiaasta opiskelijasta 36-vuotiaaksi kolmen lapsen äidiksi ja oman alani ammattilaiseksi. Tunnen itseni ihan eri ihmiseksi kuin silloin nuorena. Paikkakunnat ovat vaihtuneet, ulkonäköni on kenties muuttunut ja moni asia on kaukainen muisto enää. On uskomatonta ajatella, että se pieni A4-kokoinen koiranpentu on yhä täällä kanssamme, kaikkien näiden elämäni merkittävimpien vuosien jälkeen. 

Heinäkuu 2016.

"Aava" 5 vuotta, Nelli 16 vuotta yhdessä kesämökillä heinäkuussa 2016.

Eläimiin liittyvään rakkauteen kuuluu myös tarkastella, koska ystävä on liian väsynyt ja sen aika on lähteä. Nellin kanssa mennään nyt päivä kerrallaan. Kesälomallaan vanhempani voivat auttaa Nelliä kaikessa, ja se pääsee tarpeeksi usein ulos. Aika näyttää, pärjääkö Nelli syksyn pitkiä päiviä enää. Sitten, kun Nellistä aika jättää, on luultavasti tehtävä pian kaksinkertainen surutyö: miten reagoi syksyllä 16 vuotta täyttävä kääpiövillakoira Roosa,  kun sen paras ystävä ei enää palaakaan kotiin? 

Miten me ihmiset selviämme? Kiitos Nelli kaikesta jo nyt! Ehkä ensi kerralla palatessamme mummolaan et enää ole siellä.

"Hyvää matkaa, hyvää matkaa. Sinua paljon rakastin." Nelli 15.7.2000‒24.9.2016.

Berberi ylös sohvasta!

Joskus mikään ei tunnu miltään tai kaikki tuntuu liian paljon.

Olen jo muutaman viikon ollut itselleni armollinen. Olen palkinnut rankaan työpäivän ja lapsiperhearjen jälkeen itseni sillä, että en ole pakottanut itseäni tekemään mitään. Olen etsinyt jälleen tablettini ja katsellut peiton alla Areenasta Sykettä. Olen vain näppäillyt puhelintani, kun en ole jaksanut muutakaan.

Jos kaksi viikkoa on syömättä sokeria, katoaa sokerikierre. Jos alkaa mässäillä, on kahden viikon päästä hyvin kaukana sokerittoman elämän ajatuksista. Jos kaksi viikkoa on liikkumatta, katoaa kaikki into liikkumiseen.

Minä kokeilin kolmen viikon taukoa ja voin sanoa, että ei kannattanut. Nyt tuli raja vastaan siinä, että valun vain sohvalta lattialle vetelenä makaronina niin kuin lapsi, jolta aikuinen kyselee asioita koealueesta, joita lapsi ei osaa, mutta ei voi tunnustaa sitä aikuiselle. Minulle ei enää auttanut edes villi käsikynkkätanssi.

Minun oli aika tunnustaa itselleni, että nyt nainen tuo sokerin mättäminen ja vetelehtiminen on tullut päätepisteeseen. Päätin, että maanantaina ryhdistäydyn. Se oli eilen, ja minä tein sen.

Päätin aloittaa ulkoliikunnan Porin juoksuohjelmalla, jolla muutama vuosi sitten opettelin juoksemaan rapakunnosta viiden kilometrin lenkkejä. Nyt olen kuitenkin käynyt jonkin verran salilla, joten aloitin lenkillä, jossa juoksin ehkä neljän kilometrin lenkistä puolet.

Kuvankaappaus Porin juoksukoulun ohjelmasta täältä.

Sain juoksuseurakseni ystäväni koiran, joka välillä juoksi innoissaan kanssani ja välillä jäi vain paikalleen makaamaan, kun oli niin paljon katseltavaa: koiria, ihmisiä ja lintuja. Mikäs siinä, me katselimme.

Huomasin, että muut ihmiset eivät valu sohvilta lattialle kotona vaan ovat ulkoilemassa. Vaikka päivä oli harmaa, oli ilta aurinkoinen. Ohitimme monta koira-ihminen-paria sekä juoksijoita, leikkipuistossa leikkijöitä, pyöräileviä perheitä sekä urheilukentällä jalkapalloa pelaavia lapsijoukkoja. Näkyi muutama tuttukin.

Kevät tuntui taas olevan pidemmällä kuin hetki sitten.

Ehdottomasti paras olo tuli siitä, että astuin ovesta ulos. Kotoa on pakko lähteä välillä, että saa tunteen, että on ihanaa olla kotona. Töihin lähtö ei välttämättä sitä tunnetta tuo, vaan sohvannurkka täytyy ansaita liikunnalla.

On laitettava lenkkarit jalkaan ja käveltävä tai juostava, että saa pois tunteen, että mikään ei tunnu miltään tai kaikki tuntuu liikaa.