Olin joku aika sitten kuuntelemassa luentoa. Luennon pitäjä oli hiukan itseäni vanhempi nainen. Hän oli sellainen nainen, joka hehkuu hyvää mieltä, positiivista elämänasennetta ja iloa. Hän valaisi koko huoneen pelkällä olemuksellaan. Hän oli kaunis: tyylikäs jakkupuku, korkkarit, kiharat hiukset pitkälle alaselkään ja hymy, joka ei jättänyt ketään kylmäksi. Hän teki vaativaa työtä yhtä aikaa eri paikkakunnilla. Hän oli julkaissut useita kirjoja ja lisäksi harrasti monenlaista. Hänellä oli neljä lasta ja matkatöitä tekevä mies. Hän puhui vapaaehtoistyöstään ja ystäviensä kohtaamisesta.
Hengästyin kuunnellessani, mihin kaikkeen tämä yksi niin täydellisen oloinen ihminen pystyi. Kun hänen esityksensä oli ohi, tuli hän istumaan eturiviin. Minä istuin tuon paikan takana olevalla paikalla toisessa penkkirivissä. Tuolien selkänojassa oli aukko ristiselän kohdalla. Kun nainen istuutui, nousi hänen jakkunsa helma ylös aukon yläpuolelle selän ja selkänojan väliin. En katsonut, mutta en voinut olla näkemättäkään: naisen housujen ja t-paidan väliin jäävästä alueesta selästä loisti kuin punainen finni nenänpäässä jotain, mitä hän ei olisi kenties toivonut minun näkevän.
Täydellisen naisen, ihanan äidin ja loistavan uran luoneen ihmisen tyylikkään jakkupuvun alla oli niin repailet sukkahousut, että ne muistuttivat Uuno Turhapuron paitaa. Ne olivat säikeiset kuin taidokkain hämähäkin seitti, vain muutamasta rihmasta kiinni toisissaan.
Käänsin äkkiä pääni pois, mutta hymyilin. Jokaisen täydellisen naisen ulkokuoren alla on jotain inhimillistä, piilotettua ja lohduttavaa. Lämmin kiitos noista sukkahousuista!
Yli pyykkivuorten -blogissa aukeaa joulukuussa joka aamu uusi
"luukku". Joulukuun aamupostausten ideana on jakaa lasten ja aikuisten
oivalluksia elämästä. Oletko huomannut samoja asioita? Postausten kuvat
blogin omia tai Pixabay.com.
