Lapsen kauhea painajainen

Kello oli soinut juuri kuudelta, mutta en ollut jaksanut vielä nousta. Luin kännykästä kavereiden Facebook-päivityksiä peiton alla yhä makoillen, kun yläkerran portaista alkoi kuului pientä tepsuttamisääntä.

Aava kiipesi sänkyyni maailman rakkain Pupu kainalossaan (lue tästä, Pupu on perheenjäsen) ja mönki peittoni alle.

‒ Näin hyvää ja pahaa unta, hän kuiskasi terävästi. Työnsin kännykän tyynyni alle ja vedin tytön itseeni kiinni.

‒ Jäämies jahtasi vanhempia ja tappoi ne, hän kertoi ihan rauhallisella äänellä kuin olisi pohtinut, että lähdettäisikö ulkoilemaan metsään vai sittenkin leikkipuistoon.

‒ Se ei tiennyt, että mulla oli kahdet vanhemmat. Se tappoi ne toiset. Löysin sut ja "Matildan" (siskon oikea nimi) Kauppahallista. Matilda hämmästyi, kun mä löysin itse sinne! Se oli hyvä, kun mä löysin sut! Otit syliin! Ajettiin koko matka kotiin asti! Pupu oli mukana.

Unen kerrottuaan Aava kömpi peiton alta pois edelleen rauhallisena ja iloisena ja lähti sohvalle lukemaan sarjakuvia. Minä vilkaisin sänkymme viereistä paikkaa, josta työmatkalla oleva A puuttui.

En ollut joutunut nukkumaan ilman miesseuraa. Kesällä 11 vuotta täyttävä Henrik oli tullut yöllä A:n paikalle nukkumaan, kun olin luvannut illalla, että hän saa tulla, jos herää yöllä. Tyynyllä vaalean hiuspörrön vieressä oli ruskea unikoira, vastasyntyneenä saatu pehmolelu. Sitä en ehkä olisi saanut teille kertoa, mutta se on oleellinen osa tätä hetkeä, tätä arkea, tätä väsyttävien ruuhkavuosien ja samalla elämän onnellisimpien vuosien hetkeä. 

Sänky täynnä kylmiä varpaita, pehmoleluja, rakkautta ja hyviä ja pahoja unia.

He ovat vain hetken lainassa. 

Lue myös 

Lapsi sylissä yöllä, kun muut nukkuvat

5. luukku: Suojele lapsiasi hätätilanteessa

"Äidit on semmoisia, että jos näkyy milli selkää ulos lähtiessä, niin äidit huutaa: Apua! Soittakaa poliisi! Lapsella näkyy selkää!"

Pukeutumistyylistään varma ja äitinsä ylisuojelevaisuuteen nääntynyt poika, 7 vuotta, syksyllä ennen pakkasten tuloa.

Yli pyykkivuorten -blogissa aukeaa joulukuussa joka aamu uusi "luukku". Joulukuun aamupostausten ideana on jakaa lasten ja aikuisten oivalluksia elämästä. Oletko huomannut samoja asioita? Postausten kuvat blogin omia tai pixabay.com.

Omakotitalohaaveita?

Miehelläni on työ, jota voi tehdä vain tietyillä paikkakunnilla Suomessa. Välillä oma työpiste voi siirtyä, mikä tarkoittaa reppureissaamista tai koko perheen muuttoa. Keväällä 2014 hän sai siirron Pirkanmaalle, mikä tarkoitti hyvin montaa asiaa.

Siirto tarkoitti suurta, kipeää päätöstä, joka tarkoitti, että muutamme koko perhe. Se tarkoitti ystävien, koulun ja töiden hyvästelyä Jyväskylässä. Se tarkoitti kaikesta tutusta luopumista.

Se tarkoitti talomme myymistä. Olimme asuneet tuossa omakotitalossamme kahdeksan vuotta. Sanoimme hyvästit naapureille, omena- ja kirsikkapuille, viinimarjapensaille, vattupuskille, trampoliinille ja omalle rauhalle. Kirsikkapuut olimme istuttaneet Henrikin synnyttyä, joten niille oli vaikea sanoa heipat.

Hyvästelimme 128/156 neliötä, joihin kuului iso keittiö ja iso olohuone, kodinhoitohuone, takka, iso jääkaappi ja pakastin, vaatehuone, kolme makuuhuonetta, kolme kuistia ja autotalli, autokatos ja varasto. Meillä oli jo arkkitehdin suunnitelma lisähuoneen rakentamiseenkin, mutta kohtalo päätti toisin.

Olimme onnekkaita ja saimme kodin myytyä ennen ensimmäistä näyttöä. Se helpotti asioita, mutta kiristi aikataulua ja teki asiasta lopullisen.

Hei hei sininen kotimme! Hei hei omenapuiden kukat, joiden alla kuvasimme lapsia Aavan ristiäisissä kesäkuussa 2011.

Huoletonta elämää 

Muutto Pirkanmaalle oli aluksi aikamoinen shokki. Emme tunteneet maakuntaa mitenkään, joten emme halunneet lähteä asuntomarkkinoille ostamaan sikaa säkissä. Päädyimme asumisoikeusrivariin kunnassa, jossa A:n työt olivat.

Se, että muutimme toisen omistamaan kotiin, oli todella suuri helpotus henkisesti. En halunnut sitoutua talon kautta maakuntaan, joka tuntui vieraalta ja pelottavalta. Tuntui vapauttavalta muuttaa kotiin, jota varten meillä ei ole lainaa. Taloon, jossa nyt vain olemme ilman sen kummempaa stressiä oikeastaan mistään. Jos uuni hajoaa, saamme huomenna uuden. Jos avaimet jäävät kotiin, voi kutsua huoltomiehen. Ei ulkoseinien maalausta, ei nuohousta, ei väliaidan rakentamista, ei kylpyhuoneremonttia, ei kosteusvaurion uhkaa. Ympärillä on naapureita, seuraa, ystäviä.

Jos meille tulisi siirto takaisin, voisimme lähteä juoksujalkaa, koska ei tarvitse myydä kotia. Myyntihän ei ole mitään helppoa koskaan millään tavalla.

Muutimme 95 neliön rivariasuntoon. Meillä on yläkerrassa olohuone, keittiö, Henrikin huone ja vessa. Olohuone ja keittiö ovat pikkuruiset, kun taas Henrikin huoneessa voisi järjestää tanssiaiset ja vessaan perustaa baarin. Lue keittiön uudistamisesta tästä.

Pelaamiselle oma soppi 

Alakerrassa meillä on avoin tila, jossa on iso työpöytä, telkkari-tietokone ja Xbox sekä iso, levitettävä kulmasohva. Lisäksi siellä on sauna ja suihkutila, vaatehuone, meidän makuuhuone ja tyttöjen yhteinen huone.

Työtila olisi voinut olla jonkun lapsen huone, mutta koska siinä ei ole ovea, olisi se ollut hankala huone heille. Koska olohuoneemme on minipieni, on alakerran olohuone todella tärkeä. Sinne voi ohjata kaverilaumat pelaamaan ja saada 400 km:n päästä tulevat isovanhemmat majoitettua kätevästi.

Tytöillä on yhteinen huone, koska edellisessä kodissa Henrik ja Aava jakoivat huoneen. Muuttaessamme Aava oli vasta kolmevuotias, joten emme voineet laittaa häntä eri kerrokseen nukkumaan kuin me.

Tyttöjen huone on "vaiheessa". Haussa on uusi matto, uudet päiväpeitot ja joku ratkaisu noiden verhojen asetteluun. Seinällä lukee heidän kutsumanimensä, mitkä piilotin. 

Omakotitalon tavarat rivariin

Vaikka 95 neliötä on aika paljon, on se aika vähän, kun viisi henkeä muuttaa omakotitalosta, jossa oli myös varasto ja autotalli. Meillä on vain häkkivarasto, johon mahtuu vain auton renkaat ja luistimet ja sukset. Siispä meillä on täällä sisällä kaapeissa ja sänkyjen alla kaikki kausivaatteet ja -kengät, työkalut, A:n sukelluskamat, minun ja Matildan ratsastustarvikkeet, matkalaukut, partiolaisten rinkat, vieraspeitot ja -tyynyt, makuupussit ja makuualustat...

Meillä on ahdasta, mutta kiitos muun muassa Ikean, olemme saaneet tavarat mahtumaan. Teimme esimerkiksi yhdestä henkarikaapista sekä siivouskomerosta hyllykaapit.Tiedän, että moni asuu paljon ahtaammin ja monella on paljon vähemmän tavaraa kuin meillä, mutta koska olemme olleet yhdessä niin kauan ja perheenä niin kauan, on tavaroita ehtinyt kertyä.

Olen nauttinut kodin valkeudesta, asunnon sijainnista kylän keskustassa, mahtavista ystävistä lähellä, lehmistä, kahdesta kerroksesta, uusista huonekaluista, parvekkeesta ja takapihasta ja monesta muusta asiasta. Eniten olen nauttinut vapauden ajatuksesta. Lasten kanssa on helppo elää, kun jokainen seinään piirretty pääjalkainen ei ole maailmanloppu. Aso-asunnossa ei pysty kolmevuotias pudottamaan kiveä ulkona olevaan likakaivoon, mikä nostaa kakkavedet kodinhuonehuoneen lattialle ja ajaa vanhemmat lähes avioeron partaalle, kun syytä yllättävään kirjaimellisesti paskaan tilanteeseen ei heti löydy...  Täällä sukka ei pääse keskuspölynimurin putkistossa keskelle seinää. Täällä meillä on varaa nauttia myös elämästä, kun ei tarvitse budjetoida ilmalämpöpumppuun eikä kattoremonttiin tai uusiin tapetteihin...

Suurin syy rivarikodistamme nauttimiseen on ollut se asumisen rentous sekä se, että ei ole tarvinnut sitoutua maakuntaan.

Yllättävä ajatus 

Yhtäkkiä on tapahtunut jotain. Ahtaus on alkanut ahdistaa. Viisi ihmistä tarvitsee paljon kenkiä, monoja, toppatakkeja ja harrastusvälineitä, jotka olisi kiva saada kaappeihin piiloon. Lautapeliharrastuksemme vie myös paljon kaappitilaa. Äänemme kuuluvat naapuriin.

Mielestäni lapset eivät tarvitse omia huoneita, mutta joskus minusta tuntuu, että tarvitsisivat he kuitenkin ihan perherauhan takia. Teini ja uhmis samassa huoneessa ei vaan aina toimi. Toinen herää keskellä yötä itkemään, että haluaa yövalon, koska pelottaa. Toinen herää huutamaan, että ei saa siinä valonheittimen vieressä nukuttua. Isompi haluaa pitää huoneen siistinä, pienempi levittää sinne barbit, nuket, astiat ja Duplot.

Kukin meistä haluaa joskus omaa rauhaa.

Havaitsin yhtäkkiä, että Matildan rippijuhlat ovat kahden vuoden päästä. Ei täällä voi järjestää juhlia! Edellisessä kodissa juhlimme valmistujaisiani ja kolmekymppisiäni, kahden lapsen ristiäisiä sekä lasten synttäreitä. Talo täyttyi rakkaista ihmisistä, naurusta ja notkuvista pöydistä. Kolmekymppisilläni meillä oli keittiössä disco savukoneineen. Sinne mahtui hyvin tanssimaan 20 ihmistä.

Ei täällä mahdu juhlimaan! 

Yhtäkkiä aloin miettiä, että voisimme ehkä sittenkin maksaa siitä enemmän, että meillä olisi tilaa ja rauhaa. Mietin kuitenkin perheemme kokoa. Kuinka paljon maksaisi täällä omakotitalo, jossa olisi 4-5 makuuhuonetta? Paljon!

Selvisin nopeasti muuton alkushokista. Sitten meni äkkiä lähes kaksi vuotta niin, että olin innoissani rivarin tuomasta vapaudesta, uusien ystävien läheisyydestä ja kaikesta uudesta, mitä olemme saaneet. Nyt sitten ensimmäisen kerran aloin pohtia, että jospa sittenkin... Todennäköisesti asumme täällä kauan, joten pitäisiköhän... 

Rakkaat lehmät takapihallamme.

Yhtäkkiä tajusin, että olen kotiutunut tänne. Viides maakuntani ja yhdeksäs kotikuntani on alkanut tuntua kodilta. Olen saanut ystäviä, töitä, tärkeitä paikkoja ja kulmia, kokemuksia ja tuttuutta. Tästä paikasta on tullut kotini. En ole koko ajan ilmoittamassa aso-toimistoon, että lähdemme kohta pois. Jalkani ei ole koko ajan puoliksi ulkona valmiina muuttamaan Jyväskylään tai Savonlinnaan. Uskallan vihdoinkin purkaa myös henkiset muuttolaatikot.

Olen uskaltanut alkaa juurtua tänne.

Torstai-ilta yksinhuoltajaviikolla

Minulla oli tänään töissä deadline työlle, jota olen tehnyt jo muutaman viikon ajan. Sen vuoksi heräsin tavallista aikaisemmin ja herätin Aavan tavallista aikaisemmin. Mieskin on sopivasti työmatkalla, joten pienet lähtöhiet ehdin jo ottaa ennen seitsemää.

Töissä sain kaikki ajallaan ja kunnialla tehtyä. Autolle töiden jälkeen hyppiessäni kuin varsa kesälaitumella ajattelin, että nyt kyllä juhlistamme tuon työni valmistumista ja käymme illalla ostamassa vaikka jäätelöt!

Tulimme Aavan kanssa kotiin. Nappasin ensi töikseni Henrikiltä puhelimen pois ja aloin tehdä juurespihvejä, joiden ohjeen otin S-marketista. Pienin otti heti pienet kotiintuloraivarit, koska en antanut hänenkään pelata puhelimella. Henrikillä oli kauhea nälkä, mutta hän ei jaksanut auttaa minua ruuanlaitossa. En pakottanut, mutta annoin ymmärtää, että kahdestaan tekemällä ruoka valmistuisi nopeammin.

Aava pyysi Spotifystä balettimusiikkia ja liihotteli ympäri kämppää Hennesin Hello Kitty -balettitutu päällään. Paistoin ikuisuuden niitä juurespihvejä. Vähän ennen kuutta Matilda tuli kaverin luota kotiin. Aloimme syömään.

Voi apua miten oksettavan kauheita ne pihvit olivat! Reseptissä luki, että perunoita, mutta ei mainintaa, että niiden olisi pitänyt olla kypsiä. Ainakaan ne perunat eivät pannulla kypsyneet, joten pihvit olivat kitkerän, raa´an perunan makuisia. Yök! Matilda kohteliaana yritti kehua, mutta minä yhdyin pienempien rehelliseen mielipiteeseen. Ensi kerralla teen taas pinaattilettuja, jos päätän jotain tuon tyylistä kasvisruokaa tehdä!

En ollut päässyt ulkoilemaan koko viikkona, joten halusin ehdottomasti, että lähdemme koko jengillä kävelyttämään meillä hoidossa olevaa Helmi-koiraa. Matilda innostui heti, kun taas pienemmät suuttuivat heti. Sanoin, että aiomme kävellä K-kauppaan ja se, joka lähtee mukaan, saa sieltä jäätelön. Tosin Aavalla ei tietenkään ollut vaihtoehtoa lähteäkö vai ei.

Huoh. Aava alkoi kirkua. Pelkässä balettimekossa tanssiva, pitkän päiväkotipäivän suorittanut neljävee ei ilahtunut kävelyajatuksesta. Keskimmäinen ei ilahtunut siitä, että jäätelön saa vain kävelemällä. Vanhin ei ilahtunut siitä, että sisarukset on pakko ottaa mukaan.

Aava kirkui eikä halunnut vaihtaa vaatteita, koska "tämä on niin ihana mekkoooo". Pelkät pikkarit ja spagettiolkainen vesirajamekko eivät mielestäni riittäneet ulkovaatteiden alle, joten pikkuisen otimme yhteen.

Huudon syy vaihtui ongelmaan nimeltä vessa, jollaisia ongelmia monilla tuon ikäisillä on. Siispä tappelimme sen aihepiirin asioista hyvän tovin. Isommat odottivat pihalla, kunnes vanhin tuli ovelle sanomaan, että keskimmäinen on tehnyt kaikkea todella ärsyttävää.

Sain monien mutkien kautta pienimmän pihalle. Omia vaatteita pukiessani nuorin tuli huutamaan, että keskimmäinen on ärsyttävä. Keskimmäinen tuli huutamaan, että koko elämä on ärsyttävää.

Lähdimme kulkemaan kohti keskustaa. Otin sitten pulkan mukaan. Ei ollut lunta. Keskimmäinen käveli  50 metriä edellämme.

Kävin Henrikin kanssa apteekissa ostamassa vitamiineja. Tytöt odottivat pihalla. Kun tulin takaisin, kuulin heti suuresta onnettomuudesta. Kuulin ja näin. Aavan purkka oli tarrautunut hiuksiin. Kasvojen edessä roikkui takkuinen ja likainen hiuskasa, jonka latvassa oli kruununa suuri möykky ksylitolia. Nauroin spontaanisti, mitä ei katsottu hyvällä.

Avasimme vitamiinipurkin siinä apteekin pihalla. Maistoimme - ja syöksyimme sylkemään vitamiinit läheiseen roskikseen lähes oksentaen. Minun piti ostaa niitä hedelmänmakuisia pureskelutabletteja, mutta ostinkin vitaamineja maussa aspiriini. Yök, jopa pahempia kuin ne juurespihvit! Onneksi kukaan ulkopuolinen ei nähnyt ryntäystämme enkä ehtinyt antaa Aavalle. Vähän meitä nauratti jälkikäteen.  Hullun pahoja! Ostin sitten paketin, jossa on 250 vitamiinia...

Ostimme jäätelöt ja söimme niitä kävellessämme kotia kohti. Koska asfaltilla oli kurja vetää pulkkaa, menimme lehmälaitumella tien vieressä. Siellä oli vielä talvi.

Kotona kello 19.45 Aava riisui ulkovaatteensa ja syöksyi olohuoneeseen. Pari sekuntia, niin hän oli taas balettiasussaan. Huoh. Sain jotenkin kunnialla hänet kuitenkin suihkuun. Suihkuja, hammaspesuja, iltasatuja, kokeisiin kyselyä ja huomiseen päivään valmistautumista.

Ja näin on mennyt taas yksi tavallinen torstai. Olin iloinen työn valmistumisesta, jäätelöstä, Matildan antamasta halauksesta, suihkuverhon takaa virnistävästä Aavasta, joka sanoi olevansa kissa ja sähisevänsä minut, koiran, pois, Helmin vierailusta ja Henrikin hyvästä kokeeseen valmistautumisesta.

Huomenna on jo perjantai. Se on lohduttava ajatus. Mieskin tulee jo kotiin. Se on riemastuttava ajatus.