Kaksplus.fi

MENU

Näytetään tekstit, joissa on tunniste rakkaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rakkaus. Näytä kaikki tekstit

lauantai 14. tammikuuta 2017

"Äidin käsi ottaa kaikki pelot pois"


"Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä. Ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi." Tätä Ultra Bran kappaletta olen laulanut lapsilleni usein varsinkin iltaisin monta, monta vuotta. Olen tuudittanut korvakipuista lasta yöllä sylissäni ja laulanut hiljaa tätä suojelulauluamme. Lapsen hoitamisessa yöllä on jotain pyhää, kaiken sen väsymyksenkin keskellä. Lue tästä postaus Lapsi sylissä yöllä, kun muut nukkuvat.

Siivosin eilen yhtä laatikkoa, josta löysin monta pientä paperilappua, johon olin kirjoittanut ylös Aavan riemukkaita ja syvällisiä ajatuksia vuosien varrelta. Poimin käteeni muiston parin vuoden takaa helmikuulta, jolloin olimme olleet mummolassa Itä-Suomessa. Kerron tuon muiston teille.


A. ei ollut luultavasti mukana mummolassa, koska minä ja tuolloin reilu 3,5-vuotias Aava nukuimme vierekkäin.

Keskellä yötä Aava tarttui käteeni tiukasti kiinni. Hän vaikutti olevan hädissään.

‒ Sinun käsi ottaa minulta kaikki pelot pois.

Puristin liikuttuneena pientä, rakasta kättä kädessäni. Tuossa hetkessä oli kaikki. Lapsi oli nähnyt kenties painajaista ja haki minulta turvaa. Minun käteni ottaa häneltä pelot pois! Miten suuri ajatus, miten suuri luottamus, miten suuri rakkaus! Vielä hän on pieni, vielä kelpaan kaikkeen hänen elämässään. Vielä hän haluaa minut aivan lähelleen!

Kolmen sekunnin kuluttua Aavan tyynyn puolelta kuului pohtivalla äänellä toteamus:

‒ No nyt ne pelot taisi lähteä.

Puristin pientä kättä kädessäni. Niin täydellinen tyttö, niin rakas. Meidän oma lapsi.

Tuo pieni käsi alkoi samantien rimpuilla kädestäni irti.

‒  Voisinko mä saada nyt mun käden irti, hän sanoi närkästyneenä.


Päästin kädestä irti, pussasin häntä otsalle ja laitoin peiton paremmin hänen päällensä. Lapsi oli samantien unessa. Nauratti. Noin viidessa sekunnissa olin saanut häneltä kaikki pelot pois ja kehtasin vielä roikkua hänen kädessään, enkä antanut lapsiparan nukkua keskellä yötä!

Oli ilo auttaa, ajattelin lähes ääneen nauraen ja katselin lapsen poskille yltäviä pitkiä ripsiä. 


On meillä äideillä aikamoiset taikakädet.

tiistai 6. joulukuuta 2016

6. luukku: Ymmärrätkö, mikä on tärkeintä?


Kaikilla on kiire. Kotitöitä, läksyjä, Lego-rakennelmia, askarteluprojekteja, autonhuoltoja ja tärkeitä puheluita. Kaiken keskellä kaksivuotias tulee seisomaan eteen ja katsoo tiukasti silmiin. 

‒ Ota mut syliin ja katso mua!


Yli pyykkivuorten -blogissa aukeaa joulukuussa joka aamu uusi "luukku". Joulukuun aamupostausten ideana on jakaa lasten ja aikuisten oivalluksia elämästä. Oletko huomannut samoja asioita? Postausten kuvat blogin omia tai pixabay.com.

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Uskaltaisimmeko ostaa omakotitalon?

Kaikki toppatakit eivät enää mahdu makuuhuoneen kaappiin kesän ajaksi. Lasten kengät alkavat olla yhtä isoja kuin minun kenkäni. Kuomista kumppareiden kautta korkkareihin: kenkiä riittää, ja niitä on kaikkialla. Kengät eivät mahdu enää minnekään.

Valokuvakansioita olisi kiva olla paljon enemmän, mutta niille ei ole tilaa missään, joten pelkään, että valokuvat häviävät bittiavaruuden mustaan aukkoon. 

Työkalut, kuten porakone, löytyvät parisängyn alta. Joku sanoi, että saha ja kirves sängyn alla tuovat perheeseen poikia. Entä, jos emme enää halua uusia poikia, mutta työkalut eivät mahdu minnekään muualle? 

Tuulikaapin ovi ei aukea, jos vessan ovi on auki. Jääkaappi on niin pieni, että ruokakaupassa on käytävä usein, mikä ei helpota järkevää, terveellistä ja taloudellista elämänhallintaa.

Murkkuikäisen joka toiseen lauseeseen sisältyy toive omasta rauhasta ja sängystä, joka ei ole kerrossänky.

 

Sivulauseeseen kätkettyjä mutinoita


Tänä keväänä se yhtäkkiä alkoi. Olemme alkaneet mutista puoliääneen ja puolihuolimattomasti toisillemme, että voisihan tämä keittiö olla isompikin. Sanomme ohimennessämme, että kyllä eteisestä vielä sivuttain mahtuu ulos, kunhan kiipeää reppujen ja kenkien yli tilassa, joka on laajuudeltaan noin pystyyn nostetun ruumisarkun kokoinen. 

Kun lapset tappelevat lastenhuoneen arvojärjestyksestä, jäämme tuijottamaan toisiamme. Kun he tulevat eteemme huutamaan riviin kitarisat heiluen aiheenaan lastenhuoneiden tavaroiden sijoittelu, nukkumisjärjestelyt, lelujen sijainti ja siivoaminen ja oman ystävän kanssa vietetty oma rauhallinen aika ilman ärsyttävän sisaruksen läsnäoloa, huokaamme. 

Sitten vilkaisemme toisiamme. 


Jos avaamme suumme, toteamme, että meillä on kaikki hyvin. On pieni parveke ja silti se on minulle kuin merenranta suureen maailmaan. Meillä on valoisaa, meillä on kuitenkin neliöitä määrältä "ihan ok". Lapset selviävät hengissä lapsuudestaan vaikka yhdessä huoneessa on kaksi lasta. 

Meillä on pieni oma piha ja yhteinen iso pihan lasten piha. Meillä on takapihalla lehmiä, meillä on täydellinen sijainti, meillä on ranta lähellä ja maailman parhaat naapurit. 






Lapset voivat juosta parissa sekunnissa ystäviensä luo. Lähellä asuu ihmisiä, joille voi soittaa vaikka keskellä yötä ja he tulevat ja auttavat, vaikka mikä olisi. Iso joukko lapsia pelaa pihalla yhdessä jalkapalloa, sählyä ja pistettä. Kolmevuotiaat ja kolmetoistavuotiaat ja kaikki siitä väliltä juoksevat yhdessä pihalla porukalla. Ei tällaista ole enää missään muualla.

Elämä on tasaista, turvallista ja hyvää. Vuokralla asuminen on turvallista ja vaivatonta ja helppoa.

Jäämme kuitenkin tuijottamaan toisiamme kesken astianpesukoneen tyhjentämisen tai silloin, kun olemme saaneet kolme lastamme nukkumaan vihdoinkin. Haluaisimmeko me aikuiset kuitenkin...?

Olen minä pohtinut tätä jo ennenkin. Olen ajatellut, että emme voi järjestää täällä Matildan rippijuhlia, mutta se on pieni ja loppuunastiajattelematon ajatus. Lue tästä Omakotitalohaaveita?-teksti.



 

Viisi ihmistä kotona - mutta kuinka kauan? 


Meillä on aika iso perhe, mutta meillä ei ole isoa perhettä ikuisesti saman katon alla. Lasten lapsuusvuodet juoksevat lujaa kauemmaksi, koko ajan lähemmäksi nuoruuden ja aikuisuuden maaliaan. Viiden vuoden päästä lapsemme ovat 10-, 15- ja 18-vuotiaita. Se tuntuu aika erilaiselta kuin nyt, kun he ovat 5-, 10- ja 13-vuotiaita.

Asummeko viiden vuoden päästä enää kaikki viisi yhdessä? Tarvitsisimme tilaa nyt heti, emme niinkään enää viiden vuoden kuluttua.

Miltä tuntuisi esikoisesta kuulla, että sisarukset saavat omat huoneet silloin, kun hän lähtee opiskelemaan? Hänen huoneensa kadotettaisiin heti hänen lähdettyään, ja kotona viikonloppuisin odottaisi kenties vain sohvapaikka? Eikö olisi hyvä saada muuttaa yhdessä nyt, kun kaikki lapset saisivat jakaa arjen ja lapsuuden jossain isommassa kodissa kuin tässä, missä nyt asumme?

Ehkä, mutta, mutta... On hirveän monta isoa muttaa, joiden ympärillä on sellaisia suuria kokonaisuuksia kuin minuus ja minä itse, parisuhde, elämä, meidän perheen ja meidän suvun tarina, arki, unelma, elämän tarkoitus, lapset ja heidän lapsuutensa, rakkaat ihmiset, välimatkat, kohtalo, sattuma, tarkoitus...

Sellaisia muttia on välillä raskasta kantaa.



Mietin, mietit, mietimme

Olemme katsoneet toisiamme ja kuiskanneet sitten hiljaa muutamia kysymyksiä, joita on pakko esittää. Ne ovat tällaisia:

Uskaltaisimmeko ostaa omakotitalon, jotka ovat tällä seudulla aivan hirveän kalliita?

Selviytyisimmekö laskuista, lainoista puhumattakaan?

Uskaltaisimmeko sitoutua toisiimme suuren lainan myötä? Niin, kyllä, kyllä. Olemme sitoutuneet toisiimme sanoessamme tahdon sekä halutessamme lapsen, sitten toisen lapsen, sitten kolmannen lapsen sekä muuttaessamme yhdessä maakunnasta toiseen ja kolmanteenkin. Olemmehan ensi vuonna sitoutuneet jo 20 vuotta.

Osaisimmeko pitää talosta huolta? Jaksasimmeko siivota tarpeeksi?

Miten osaisimme hoitaa puutarhaa? Stressaantuisinko siitä, että kukat kenties kuolisivat? Olisiko hyvää elämää stressata kukkien kuolemaa, jos kukat ovat niin kaukana omasta mukavuusalueesta kuin voi vain kuvitella? Alkaisinko kuvitella, että naapurit kurkkivat aidan yli ja arvostelevat, kuinka paljon ruskeita lehtiä meidän vuorenkilvissä on?

Voisimmeko enää hankkia mitään isompaa? Voisimmeko koskaan enää matkustella?

Kaikki on nyt niin hyvin


Haluammeko sitoutua tähän maakuntaan, tähän paikkakuntaan? Pääsenkö koskaan yli siitä, että osa rakkaistani asuu 400 kilometrin päässä enkä voi muuttaa sinne? Haluaisinko muuttaa sinne?

Kaikki on nyt niin hyvin. Voisiko talon myötä kaikki kääntyä huonoksi? Tulisiko riitoja ajan- ja rahankäytöstä, siivousvuoroista, lasten vahingossa aiheuttamista vahingoista talolle? 

Paljastuisiko talo hometaloksi?

Millainen sijainti talolla olisi? Millaiset koulut olisivat lähellä? Millaisia naapureita olisi? Vieläkö alueelle rakennetaan? Millainen kaava alueella olisi? 

Mitä jos jompi kumpi sairastuu vakavasti? Mitä jos toisen työ jostain syystä onkin lähivuosina ihan toisessa kaupungissa? 

Voisimmeko repiä lapset ihan uuteen kaupunkiin ja uusiin kouluihin ja päiväkoteihin, että saisimme inhimillisen hintaisen talon? Kuinka pitkä työmatka on järkevä lapsiperheen vanhemmalle? 

Kuinka nopeasti lapset kasvavat kouluikään, sitten yläkouluikään, sitten jatko-opintoikään? Kuinka nopeasti nämä vuodet pyörittävät meitä? Onko lasten elämässä joskus muitakin asioita kuin uhmakohtauksia ja riitoja siitä, kenen vuoro on ensimmäisenä pelata Xboxilla?

Vauvan kanssa voi vielä asua ihan  jossain missä vain, mutta koululaisten kanssa kaikki on jo niin paljon vaikeampaa. Täytyy miettiä koulumatkat ja etäisyydet harrastuksiin ja kavereihin. Helpointa olisi olla vain ja heittää tappeleva kolmikko pihalle leikkimään, sinne muiden lasten joukkoon. Tai edes sinne parvekkeelle. 






Yhteinen iso laina on yhtä syvä sitoutuminen kuin papin aamen.

Sitoutuisinko kanssasi lainaan, remontteihin ja ulkomaalauksiin? Kitkisinkö rikkaruohoja ja kiipeäisin katolle irrottamaan rikkoutuneita kattotiilejä? Pesisinkö tarpeeksi usein saunaa ja keittiön kaappien ovia?

Rakastaisinko elämäämme tässä ja nyt? Tulisinko kanssasi ulos katsomaan auringonlaskua? Innostuisinko samoista tapeteista ja olohuoneen matosta, josta sinä erityisesti pitäisit? Haluaisinko tehdä kaikkeni, antaa kaikkeni ja olla läsnä?




Olemme pysähtyneet tuijottamaan toisiamme kuin pelästyneet pöllöt ja sanoneet sen sitten varovasti ääneen.

Kyllä me taitaisimme uskaltaa.

perjantai 13. toukokuuta 2016

Älä kasvata sisaruksia tasapuolisesti!

"Me pidämme aina huolta, että sisaruksia kohdellaan tasa-arvoisesti ja kaikki saavat samaa mitä muutkin." Bullshit.

"Kaikki ovat yhtä rakkaita." Kyllä, ehdottomasti.

"Jos joku saa jotain, saavat muutkin." No eivät todellakaan saa.

 

Karkit

 

Lapsi A sai tänään yhden karkin koulussa, koska oli Janna-Johannan syntymäpäivä, joten muut perheestä saavat yhden karkin päivällisen jälkeen.

Koska isi söi kahvitauolla jäätelön, saavat muut oman jäätelönsä iltapalalla. Jäätelöitä syödessä lapsi B paljastaa, että hän sai tikkarin palkinnoksi naamiaisten asukilpailusta, joten kaapista kaivetaan muillekin tikkarit. Tässä vaiheessa lapsi C muistaa, että päväkodissahan oli välipalalla kakkua - käydään äkkiä hakemassa kaupan pakastealtaasta kakku kruunaamaan iltapalan. Nyt äitikin tunnustaa, että työkeikalla tarjottiin herkullisia keksejä. Eipä siinä mitään, kaivetaan kaapista keksipakettikin pöytään.

On reilua, että muutkin saavat, jos kerta yksikin on saanut! Näin lapset ajattelevat. Aina.

Älä kasvata sisaruksia tasapuolisesti herkkujen suhteen. Jos yksi saa tänään karkin, niin muut saavat sitten joskus myöhemmin. Elämä on. 

Synttärit


Kun lapsella A on synttärit, on hänen tärkeä päivänsä. Lapsi A saa silloin lahjoja ja häntä onnitellaan. Hän saa paistatella huomion keskipisteenä. Muut perheen lapset eivät saa silloin lahjoja, piste.

Miksi jotkut tuovat sisaruksillekin jotain? Eikö nimenomaan ole tärkeää opettaa pettymyksiä, odottamista ja toisen ilosta iloitsemista? Kyllä se oma vuoro sieltä tulee!

Tasapuolisuutta sisaruksille yhden syntymäpäivänä? No ei!



 

Hurvittelut


Lapsi B saa kutsun kaverin synttäreille, joten vanhemmat vievät korvaukseksi A:n ja C:n Hoploppiin. Olen oikeasti nähnyt näin tapahtuvan! Kyseinen äiti vähän valitti, että ei kyllä ehtisi, mutta onhan se vietävä, kun toisellakin on kivaa.

Elämään kuuluu odottaa omaa vuoroaan ja ymmärtää, että aina ei ole kaikilla kivaa. Me emme aio järjestää sinulle sirkushuveja tavallisena tiistaina työ- ja koulupäivän jälkeen siksi, että sisko sai kutsun synttäreille! Sinun iltapalallasi ei vedetä sokerihumalaa, vaikka sisko niin synttäreillä tekisikin. Jos tilanne sallii, voimme mennä vaikka uimaan, mutta jos se ei salli, voimme käydä vaikka kirjastossa yhdessä tai pelata nopea kierros lautapeliä tai sitten voit lukea vaikka itse Aku Ankkaa tai mitä nyt haluat tehdä. Ei sen kummempaa tarvita tiistai-iltana.

Jos lapsi C saa kutsun lähteä luokkakaverinsa kanssa tänään elokuviin ja saa jopa karkkirahaa mukaan, niin täytyykö B ja A viedä elokuviin viimeistään lauantaina, koska C:kin pääsi? Ei tarvitse.

Jos lapsi A kutsutaan kaverin luo yökylään, voiko B kutsua meille yövieraan? Ehkä, jos se sopii perheen aikatauluun ja vanhempien mielentilaan. Jos ei sovi, niin sitten katsotaan joskus myöhemmin. A:n ilo ei ole B:lta pois!

Raha


Lapset saavat hyvin menneestä kokeesta tietyn rahasumman. Lapsi A on vanhin. Hän lukee kokeeseen viikon ajan joka ilta kaksi tuntia. Lapsi B on kolme vuotta nuorempi. Hän silmäilee oman koealueensa puolessa tunnissa puolihuolimattomasti läpi. Kumpikin saa kokeesta numeron 9, joten saavatko he saman rahapalkkion?

Tämä jokaisen perheen täytyy päättää itse. Samoin on päätettävä myös se, miten menetellä, kun toiselle matematiikan numero 8 on tulos huolimattomuudesta ja toiselle numero 7 on tulos todella ahkerasta opiskelusta ja huolellisesta koepaperin täyttämisestä. Saako kasin saanut ison rahasumman ja hehkutuksen ja seiskan saanut ei mitään?

Mielestäni tasapuolista kasvatusta on tässäkin asiassa kasvattaa kutakin lasta yksilönä ja peilata häntä vain häneen itseensä, ei sisaruksiin.


 

Kun kaikki muutkin!


Eräässä perheessä oli neljä lasta. Yhdelle lapselle tarjoutui mahdollisuus lähteä harrastusporukan kanssa ulkomaille. Reissu oli niin kallis, että perheellä ei ollut varaa lähettää lasta matkaan. He pohtivat, mitä lapsi ajattelee, kun jää ainoana ryhmästä pois. Kaikki kaverit pääsisivät, mutta hän ei.

Lapsi ymmärsi helposti tilanteen. Tuolla rahalla he pystyivät tekemään jotain kivaa koko perhe. Ensisijassa lapsi vertaa itseään aina sisaruksiinsa, ei kavereihinsa, vaikka lapsi sanoisi mitä. Kallis kännykkä kaverilla aiheuttaa pientä kateutta, mutta kallis kännykkä siskolla voi aiheuttaa elinikäisen tunteen siitä, että hän ei ollut kalliin kännykän arvoinen vanhempien mielestä. "Sisko olikin aina suosikki." 

Ei olisi ollut reilua päästää yhtä lasta matkalle, jollaista ei olisi pystytty tarjoamaan muille.

Isoissa asioissa tasapuolisuus on tottakai kaiken perusta. Sitten, kun mennään tasolle, jossa on automaatio, että karkista tulee karkki kaikille muille ja synttärikutsuista sirkusreissu muille, ollaan vaarallisella tiellä.

 

Kolme yksilöä


Kaikki lapset ovat yksilöitä, sehän on selvä. Viiden pojan perheessä on viisi erilaista lasta. Meillä sukupuolta enemmän vaikuttavat lasten luonteet ja iät. Kaksi nuorempaa ovat hyvin samanlaisia, joten heidän toimintatapansa on tuttu. Vanhin on taas niin huikea sekoitus kummankin vanhemman luonteita, että hänen toimintansa on ennustettavaa siksi.

Välillä on kyllä hyvin haastavaa, kun lapset itse vaativat tasapuolisuutta. Tyttö, 5, poika, 10, ja tyttö, 13, elävät osittain hyvin erilaisissa maailmoissa. Käytössääntöjä vasta opettelevaa pienintä kohdellaan rumien sanojen kanssa hiukan eri tavalla kuin samoja sanoja siskolle tappelussa vastaan  huutavaa 10-vuotiasta. ("No miksi se sit saa huutaa, että mä oon tyhmä kakkapää?" No ei saakaan, mutta sinä et saa yllyttää ja tarjota mallia, että tuollaisia sanoja käytetään...)

Yläkouluun menevän on saatava jo vähän löysempi talutushihna kuin pienempien. Samalla esikoinen on kuitenkin se kokeilukappale, jonka kanssa kaikki asiat ovat uusia, outoja ja pelottavia. Täytyy opetella, mitä itse vanhempana on mistäkin asiasta mieltä ja miten siis tulee reagoida. Täytyy tietää millaisia sääntöjä meidän perheessä mistäkin asiasta luodaan!

Samalla myös maailma muuttuu. Keskimmäinen sai älypuhelimen paljon nuorempana kuin vanhin, mikä harmittaa vanhinta. Vanhinta ei meinattu päästää WhatsAppiin, koska se oli outo juttu, mutta nuorempi pääsi sinne heti, nuorempana kuin vanhempi.

Pyllistys sinulle lapseni


Vanhemmuutta kuvaa parhaiten ajatus siitä, että kun yhdelle kumartaa, vilkkuu lantiofarkkujen vyötärökaistaleen yläpuolelta työnaisen viiva toiselle. Muistan elävästi, miten päätin yllättää lapset, kun he olivat pieniä ja säätelimme ruutuaikaa hysteerisesti. Lupasin, että tänään pidämme elokuvaillan. Isompi alkoi nauraa ja hyppiä, pienempi itkeä ja heitellä tavaroita. Isompi oli juuri luvannut leikkiä pienemmän kanssa, kun minä tulin ja pilasin kaiken.

Mikä vanhemmuuden ohjekirja kertoo, mitä tehdä tilanteessa, jossa lapsi itkee sydäntäraastavasti ja huutaa, että "Se lupasi leikkiä mun kanssa ja nyt se ei leiki" ja toinen lapsi itkee yhtä kovasti ja huutaa, että "Sähän lupasit elokuvan, kyllä katsotaan!"?

Ahdistavan ihana vanhemmuus


Hittoon tasapuolisuus, ei sellaista olekaan. Vanhemmuus on elämän rakkain, antoisin ja upein kokemus, mutta on se samalla myös vaikein, ahdistavin ja turhauttavin tehtävä.

Lapsi ei mene pettymyksestä rikki. Tottakai kaikki saavat jotain kivaa, mutta sitten, kun on sen aika. Kaikille pettymyksiä, syliä, kivoja juttuja, tikkareita, uimahalleja, turvaa ja rakkautta, mutta ei välttämättä tänään kaikille, niin hyvin pärjätään!


Ps. Asiasta on herännyt hyvä keskustelu blogin Facebook-sivulla. Liity tykkääjäksi tästä! Facebookissa luvassa arvonta tykkääjille lähiaikoina 300 tykkääjän rajan ylittymisen kunniaksi.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Torstai-ilta yksinhuoltajaviikolla

Minulla oli tänään töissä deadline työlle, jota olen tehnyt jo muutaman viikon ajan. Sen vuoksi heräsin tavallista aikaisemmin ja herätin Aavan tavallista aikaisemmin. Mieskin on sopivasti työmatkalla, joten pienet lähtöhiet ehdin jo ottaa ennen seitsemää.

Töissä sain kaikki ajallaan ja kunnialla tehtyä. Autolle töiden jälkeen hyppiessäni kuin varsa kesälaitumella ajattelin, että nyt kyllä juhlistamme tuon työni valmistumista ja käymme illalla ostamassa vaikka jäätelöt!

Tulimme Aavan kanssa kotiin. Nappasin ensi töikseni Henrikiltä puhelimen pois ja aloin tehdä juurespihvejä, joiden ohjeen otin S-marketista. Pienin otti heti pienet kotiintuloraivarit, koska en antanut hänenkään pelata puhelimella. Henrikillä oli kauhea nälkä, mutta hän ei jaksanut auttaa minua ruuanlaitossa. En pakottanut, mutta annoin ymmärtää, että kahdestaan tekemällä ruoka valmistuisi nopeammin.



Aava pyysi Spotifystä balettimusiikkia ja liihotteli ympäri kämppää Hennesin Hello Kitty -balettitutu päällään. Paistoin ikuisuuden niitä juurespihvejä. Vähän ennen kuutta Matilda tuli kaverin luota kotiin. Aloimme syömään.

Voi apua miten oksettavan kauheita ne pihvit olivat! Reseptissä luki, että perunoita, mutta ei mainintaa, että niiden olisi pitänyt olla kypsiä. Ainakaan ne perunat eivät pannulla kypsyneet, joten pihvit olivat kitkerän, raa´an perunan makuisia. Yök! Matilda kohteliaana yritti kehua, mutta minä yhdyin pienempien rehelliseen mielipiteeseen. Ensi kerralla teen taas pinaattilettuja, jos päätän jotain tuon tyylistä kasvisruokaa tehdä!

En ollut päässyt ulkoilemaan koko viikkona, joten halusin ehdottomasti, että lähdemme koko jengillä kävelyttämään meillä hoidossa olevaa Helmi-koiraa. Matilda innostui heti, kun taas pienemmät suuttuivat heti. Sanoin, että aiomme kävellä K-kauppaan ja se, joka lähtee mukaan, saa sieltä jäätelön. Tosin Aavalla ei tietenkään ollut vaihtoehtoa lähteäkö vai ei.

Huoh. Aava alkoi kirkua. Pelkässä balettimekossa tanssiva, pitkän päiväkotipäivän suorittanut neljävee ei ilahtunut kävelyajatuksesta. Keskimmäinen ei ilahtunut siitä, että jäätelön saa vain kävelemällä. Vanhin ei ilahtunut siitä, että sisarukset on pakko ottaa mukaan.

Aava kirkui eikä halunnut vaihtaa vaatteita, koska "tämä on niin ihana mekkoooo". Pelkät pikkarit ja spagettiolkainen vesirajamekko eivät mielestäni riittäneet ulkovaatteiden alle, joten pikkuisen otimme yhteen.

Huudon syy vaihtui ongelmaan nimeltä vessa, jollaisia ongelmia monilla tuon ikäisillä on. Siispä tappelimme sen aihepiirin asioista hyvän tovin. Isommat odottivat pihalla, kunnes vanhin tuli ovelle sanomaan, että keskimmäinen on tehnyt kaikkea todella ärsyttävää.

Sain monien mutkien kautta pienimmän pihalle. Omia vaatteita pukiessani nuorin tuli huutamaan, että keskimmäinen on ärsyttävä. Keskimmäinen tuli huutamaan, että koko elämä on ärsyttävää.

Lähdimme kulkemaan kohti keskustaa. Otin sitten pulkan mukaan. Ei ollut lunta. Keskimmäinen käveli  50 metriä edellämme.


Kävin Henrikin kanssa apteekissa ostamassa vitamiineja. Tytöt odottivat pihalla. Kun tulin takaisin, kuulin heti suuresta onnettomuudesta. Kuulin ja näin. Aavan purkka oli tarrautunut hiuksiin. Kasvojen edessä roikkui takkuinen ja likainen hiuskasa, jonka latvassa oli kruununa suuri möykky ksylitolia. Nauroin spontaanisti, mitä ei katsottu hyvällä.

Avasimme vitamiinipurkin siinä apteekin pihalla. Maistoimme - ja syöksyimme sylkemään vitamiinit läheiseen roskikseen lähes oksentaen. Minun piti ostaa niitä hedelmänmakuisia pureskelutabletteja, mutta ostinkin vitaamineja maussa aspiriini. Yök, jopa pahempia kuin ne juurespihvit! Onneksi kukaan ulkopuolinen ei nähnyt ryntäystämme enkä ehtinyt antaa Aavalle. Vähän meitä nauratti jälkikäteen.  Hullun pahoja! Ostin sitten paketin, jossa on 250 vitamiinia...

Ostimme jäätelöt ja söimme niitä kävellessämme kotia kohti. Koska asfaltilla oli kurja vetää pulkkaa, menimme lehmälaitumella tien vieressä. Siellä oli vielä talvi.


Kotona kello 19.45 Aava riisui ulkovaatteensa ja syöksyi olohuoneeseen. Pari sekuntia, niin hän oli taas balettiasussaan. Huoh. Sain jotenkin kunnialla hänet kuitenkin suihkuun. Suihkuja, hammaspesuja, iltasatuja, kokeisiin kyselyä ja huomiseen päivään valmistautumista.

Ja näin on mennyt taas yksi tavallinen torstai. Olin iloinen työn valmistumisesta, jäätelöstä, Matildan antamasta halauksesta, suihkuverhon takaa virnistävästä Aavasta, joka sanoi olevansa kissa ja sähisevänsä minut, koiran, pois, Helmin vierailusta ja Henrikin hyvästä kokeeseen valmistautumisesta.

Huomenna on jo perjantai. Se on lohduttava ajatus. Mieskin tulee jo kotiin. Se on riemastuttava ajatus.