Berberi ylös sohvasta!

Joskus mikään ei tunnu miltään tai kaikki tuntuu liian paljon.

Olen jo muutaman viikon ollut itselleni armollinen. Olen palkinnut rankaan työpäivän ja lapsiperhearjen jälkeen itseni sillä, että en ole pakottanut itseäni tekemään mitään. Olen etsinyt jälleen tablettini ja katsellut peiton alla Areenasta Sykettä. Olen vain näppäillyt puhelintani, kun en ole jaksanut muutakaan.

Jos kaksi viikkoa on syömättä sokeria, katoaa sokerikierre. Jos alkaa mässäillä, on kahden viikon päästä hyvin kaukana sokerittoman elämän ajatuksista. Jos kaksi viikkoa on liikkumatta, katoaa kaikki into liikkumiseen.

Minä kokeilin kolmen viikon taukoa ja voin sanoa, että ei kannattanut. Nyt tuli raja vastaan siinä, että valun vain sohvalta lattialle vetelenä makaronina niin kuin lapsi, jolta aikuinen kyselee asioita koealueesta, joita lapsi ei osaa, mutta ei voi tunnustaa sitä aikuiselle. Minulle ei enää auttanut edes villi käsikynkkätanssi.

Minun oli aika tunnustaa itselleni, että nyt nainen tuo sokerin mättäminen ja vetelehtiminen on tullut päätepisteeseen. Päätin, että maanantaina ryhdistäydyn. Se oli eilen, ja minä tein sen.

Päätin aloittaa ulkoliikunnan Porin juoksuohjelmalla, jolla muutama vuosi sitten opettelin juoksemaan rapakunnosta viiden kilometrin lenkkejä. Nyt olen kuitenkin käynyt jonkin verran salilla, joten aloitin lenkillä, jossa juoksin ehkä neljän kilometrin lenkistä puolet.

Kuvankaappaus Porin juoksukoulun ohjelmasta täältä.

Sain juoksuseurakseni ystäväni koiran, joka välillä juoksi innoissaan kanssani ja välillä jäi vain paikalleen makaamaan, kun oli niin paljon katseltavaa: koiria, ihmisiä ja lintuja. Mikäs siinä, me katselimme.

Huomasin, että muut ihmiset eivät valu sohvilta lattialle kotona vaan ovat ulkoilemassa. Vaikka päivä oli harmaa, oli ilta aurinkoinen. Ohitimme monta koira-ihminen-paria sekä juoksijoita, leikkipuistossa leikkijöitä, pyöräileviä perheitä sekä urheilukentällä jalkapalloa pelaavia lapsijoukkoja. Näkyi muutama tuttukin.

Kevät tuntui taas olevan pidemmällä kuin hetki sitten.

Ehdottomasti paras olo tuli siitä, että astuin ovesta ulos. Kotoa on pakko lähteä välillä, että saa tunteen, että on ihanaa olla kotona. Töihin lähtö ei välttämättä sitä tunnetta tuo, vaan sohvannurkka täytyy ansaita liikunnalla.

On laitettava lenkkarit jalkaan ja käveltävä tai juostava, että saa pois tunteen, että mikään ei tunnu miltään tai kaikki tuntuu liikaa.

Villin päivän pelottava kotimatka

Kävin lasten kanssa lauantaina ystäviemme luona Etelä-Pohjanmaalla. Tutustuin perheen äitiin opiskeluaikoinani jo 16 vuotta sitten, ja siitä asti olemme pitäneet yhteyttä. Yritämme nähdä muutaman kerran vuodessa vuorotellen meillä tai heillä.

Meillä on yhteensä kahdeksan lasta, joten meininki tavatessamme on aina hulvaton. Meni kauan, että joka vuosi tavatessamme oli aina joku uusi mukana, oli se sitten vauva tai koiranpentu. Nyt elämä on tasaantunut, ja ehdimme jo jutella kokonaisia lauseita lasten leikkiessä ympärillämme.

Tapaamisemme ovat niin ihania, että saan niistä hirveästi voimaa. Suurperheenäitiystäväni on lempeä äiti, jolla riittää sydäntä ja aikaa myös ystävien huomaamiseen ja herkkuruualla ruokkimiseen. Lapsille heidän kodissaan vierailu on kuin ihmemaassa käynti. Uusia leluja, iso talo ja suuri piha, jossa on tavallisia keinuja ja hämähäkkikeinu, hiekkalaatikko, liukumäki, leikkimökki ja trampoliini. Vieressä on metsä ja pieni puro sekä oikea itsetehty maja. Pihalla on kaksi pupua häkissä. Kavereita on riittävästi vaikka mihin pihaleikkiin, ja kaiken keskellä juoksentelee kiltti kultainennoutaja.

Aavan vaatteet Travalle, saatu blogin kautta.

Ystäväni asuu perheineen maaseudulla, jossa on luonnollista ulkoilla paljon leikkien ja touhuten. Oli ihan huippua, kun kaikki 3‒15-vuotiaat lapset leikkivät yhdessä peiliä, lennättivät leijoja ja juoksentelivat koiran kanssa. 

Lapset rakastavat vierailuja näiden ystävien luona ja ovat jo lähtöaamuna ihan hiprakassa onnesta. Se hiprakka myös näkyy. Tilanne sisältä: yksi pieni on lähtenyt vessaan kesken ruokailun. Yksi pieni on karannut pöydästä leikkimään. Muutama syö. Ystäväni hakee imurin, koska yhdeltä on pudonnut lasi lattialle ja mennyt tuhanneksi sirpaleeksi. Imuroidessaan hän hätistää innokkaimmat apurit kauemmaksi. Vessaan mennyt tarvitsee kuivat pikkarit, joita odotellessaan hän pyörähtelee keittiössä tyllihameen pyöriessä kuin kabareessa käsivarsien ollessa suorina alhaalla sormien osoittaessa kohti kattoa. "Jutellaan sitten, kun nämä on aikuisia", nauramme taas, mutta ehdimme kuitenkin jutella tälläkin kertaa.

Baarista suurperheeseen

Lähtiessämme kasailin tavaroita ja etsin lapsia. Kaikki ystäväni lapset tulivat ovelle halaamaan. Niin paitsi pienin ei halannut, koska hän karkasi sukkasillaan kirmaamaan pihalle kuin koiranpentu. Etsin tavaroita, komensin lapsia ja luotsasin heitä kohti autoa. Aavalla oli uusi pyöränsä mukana, jolla hän ajoi pihalla olevaa pientä mäkeä alas pakatessani autoa. Kädet olivat ohjaustangossa ja jalat olivat suorina sivuilla. "Jiihaa", hän huusi kovaa nauraen ja hihkuen.

Nauroimme. Ihana tämä meidän porukka! Mistä olemme nämä kaikki saaneet ja tämän elämän, jossa on pyykkivuoria, suklaisia pieniä suita, arjen kiireitä, hiekkaisia eteisiä ja lasten keskenäisiä tappeluita, kun vastahan me iloitsimme elämän isoimpana asiana sitä, että aivan opiskelija-asuntomme vieressä oli baari ja sinne pääsi kävellen?

Yllättävä kotimatka

Lähdimme ajamaan illalla kahden tunnin kotimatkalle, koska emme tällä kertaa ehtineet jäädä yöksi. Katsoin, että bensamittari näytti, että bensaa on 120 km:n matkalle. Päätin tankata heti, kun tulisi huoltoasema vastaan.

Ajoin läpi pikkukylien lähes kinttupolkuja. Eipä näkynyt huoltoasemia. Mittarissa bensamäärä laski laskemistaan. Kun se lopulta näytti enää 39 km:ä, aloin hermostua. Pysäytin tien reunaan ja otin kännykän tutkiakseni navigaattorista, kuinka kaukana on seuraava huoltoasema. Kännykkä, jossa oli 3 prosenttia akkua, kertoi, että huoltoasemalle on 49 km:ä. Ei kiva!

Huomasin kyltin, jossa luki, että johonkin lähikylään on 6 km:ä. Käännyin sinne ja kerroin lapsille, että kohta voi käydä huonosti, mutta lähdetään tutkimaan. Ehkä taksi toisi meille sitten bensaa. Lapset tietysti järkyttyivät...

Ajoin hetken metsätietä bensamäärän laskiessa. Totesimme, että ei tällaisen tien varressa kyllä bensaa ole. Käännyin ja päätin mennä läheisestä mökistä kysymään, että kuinkahan pitkä matka on huoltoasemalle.

Diginatiivi opettaa toista. "Paina sitten tuosta ja sitten tuosta, noin, tuosta, sitten se musiikki kuuluu." "

Talo oli pieni, vanha mökki, joka näytti siltä, että siinä ei ole edes sähköjä. Oli kyllä sähköt, koska sisällä paloi valo. Kello oli tuolloin 21 ja alkoi jo hämärtää. Koputtelin, mutta kukaan ei avannut.

Menin takaisin autoon, jossa lapset istuivat penkeissään kuin pöllöt silmät suurina. Bensamittari näytti 33 km:ä. Käännyimme takaisin kohti isoa tietä. Henrik laittoi paniikkiviestejä kotona olevalle isille, joka tsemppasi, että kyllä tästä vielä selvitään.

En ollut koskaan ajanut niin, että bensamittari näyttäisi alle 30 km:ä, joten olin varma, että kun tuo lukema tulee, sammuu auto samalla tavalla kuin yliväsynyt taapero ruokapöydässä pään kopsahtaessa iltapuurokulhoon. Lukema vaihteli 33:n ja 31:n välillä. Lapset olivat kauhuissaan, vaikka itse yritin vain ajaa hiljaa. Vakuuttelin, että kotiin me kyllä pääsisimme, mutta että tässä voisi kestää... 

Pääsimme lopulta takaisin isolle tiellä. Aika pian ajoimme sen kohdan ohi, jossa pysähdyin ja tunnustin lapsille, että nyt olisi saatava bensaa ja että lähdemme nyt seikkailulle käyttämään viimeiset bensamme... Vain muutama sata metriä ajettuani me näimme sen: kyltin, jossa luki "huoltoasema 500 m". Voi sitä huutoa ja riemua! Jos en olisi pysähtynyt ja kääntynyt, ei olisi tarvinnut kertoa lapsille mitään ja olisin hetkessä päässyt tankkaamaan! Höh!

Kurvasimme huoltoasemalle, jossa lähes suutelin bensatakkia bensamittarin näytettyä jo 29 km:ä. Kun palasin autoon, aloimme nauraa hysteerisesti. Loppumatkamme oli hulvaton!

Murhaaja

Ihmettelimme, että minulle ei avattu siinä mökissä ovea, vaikka pihassa oli asukkaan auto ja talossa paloi valot. Mietimme, että ehkä siellä asui joku mummo, joka kurkki minua verhonraosta ja nähtyään minut, blondin ja heiveröisen naisihmisen, latasi asettaan, työnsi piirongin oven eteen ja soitti Laila-siskolle Keuruulle, että "nyt siellä on joku murhaaja oven takana".

Ystäviemme luona Aava leikki rakenteilla olevassa leikkimökissä, jolloin yksi isoista lapsista hyppäsi mökkiin ikkuna-aukosta sisään huutaen "parkour". Aava kirkui, että kaveri tuli hänen kotiinsa. Henrik nauroi, että minun olisi kannattanut hypätä mummon mökkiin samoin. "Parkouuurrrr" olisin vain huutanut lasien helistessä ympärilläni.

Henrk löysi vanhan kunnon Munamiehen cd-levyn auton hansikaslokerosta, jota sitten onnellisissa autobileissämme popitimme. "Minä eroa on planeetoilla ja kuilla?" kysyi Henrik. "Öööööö...", sanoin. Matilda alkoi heti selittää ja vastaili lisäkysymyksiinkin. Minä ajelin ja lauloin Munamiehen kanssa, että pomppaa, pomp-pomp-paa. Ne sanat osasin, vaikka en avaruusasiota osannutkaan.

Muistimme yhtäkkiä siinä ajaessamme, että tein menomatkalla tapon. En murhaa, mutta tapon. Se oli yksinäinen tielläkulkija, joka tömähti autoani vasten ja lennähti ojaan. Kauhea tilanne, mutta satasen vauhdissa ja ruuhkassa en voinut pysähtyä. Lintu. Lasten väsymysvillissä he maalailivat tuosta taposta sellaisen lenkkeilijäntappotarinan, että nauramme sille vielä kauan.

Ihan kamalaa, mutta emme voineet asialle mitään! Emme iltavillillemme emmekä linnun kohtalolle.

Aava nukahti ja me muu juttelimme ajaessani hämärtyvässä illassa kotiin. Läheltäpititilanne ja kriisistä selviytyminen näköjään yhdistää hienosti, koska juttelimme enemmän ja iloisemmalla fiiliksellä kuin aikoihin. Kuulin lasten mielipiteitä monista asioista.

Sen verran villi päivä oli lauantai, että partiolaisten kirkkopyhän jälkeen emme sunnuntaina tehneet oikeastaan mitään sen suurempaa kuin teimme ruokaa ja saunoimme. Jos ensi viikolla on taas tuttu arki kaikkien kiukkuineen edessä, uskon, että kyseessä on postdraumaattinen stressireaktio lauantain superhassulle ja superjärkyttävälle päivälle. Niinhän sen on oltava.

Helposti kivaa arkeen - lapset kokkeina

Huhtikuussa Kaksplussan verkostobloggaajat jakavat vinkkinsä päiviin, joina "ei ole mitään tekemistä". Aina ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan tai maksaa maltaita, jotta arjesta saa mielikuvituksellisen. Seuraa Kaksplussan Facebook-sivua ja inspiroidu bloggaajien arjesta!

Aika usein pöydässä kuuluu marinaa. Yksi rakastaa broilerinkoipia, mutta toinen yökkäilee, koska kana on "löllöä". Kanayökkäilijä rakastaa jauhelihakastiketta, jota toinen inhoaa. Salaattia otetaan vain juuri sen verran, kuin on ihan pakko. Ruuanlaittaja on viettänyt keittiössä tunnin tai joskus enemmänkin, leikkinsä keskeyttämään joutunut ravintolayleisö taas viettää pöydän ääressä keskimäärin kuusi minuuttia.

Kaikesta ei tarvitse pitää, mutta kaikkea täytyy maistaa edes kynnen kokoinen pala. Ruokaa ei saa arvostella. Sanonkin usein lapsille, että he eivät osallistuneet ruuan valintaan, tekemiseen ja esimerkiksi maustamiseen, joten tässä vaiheessa on turha vinkua.

Meidän kaikki lapset kuitenkin rakastavat ruuanlaittoa ja leipomista ja haluavat usein auttaa. Varsinkin tytöt ovat heti valmiina, jos saavat leipoa. Kun lapsi on tehnyt itse vaikka salaatin ja saa siitä kehuja, ottaa hän sitä isomman annoksen kuin toisen tekemästä salaatista. Porkkanaraasteen tekijät ovat usein syöneet raasteannoksensa jo heti raasteen tehtyään, jo ennen pääruuan valmistumista, koska on tehnyt heti mieli. Mikäs siinä! Aikuisen tehtäväksi jää vain ojentaa lautaset ja haarukat ja vetää hymyn pyllyyn, kun pikkukokit hotkivat itse tekemänsä raasteen kuin kesäauringossa sulavan jäätelötötterön.

Lapsi masterchefinä

Entä jos lapsen antaisi itse päättää alku-, pää- ja jälkiruuan? Mitä silloin syötäisiin? Me päätimme antaa tässä kevään kuluessa kullekin lapselle yhden viikonloppuaterian, jonka he saavat suunnitella itse ja valmistaa yhdessä aikuisen kanssa.

Lapset innostuivat ihan hirmuisesti ideasta! Tiedätte varmaan tv-formaatin Neljän tähden illallinen, joka perustuu alkuperäisformaattiin Fish on the cake. Siinä kukin seurueesta suunnittelee ja valmistaa aterian ja kutsuu muut syömään. Illan aikana voi olla myös ohjelmaa. Lopussa annetaan pisteitä, mutta me jätimme sen pois. Otimme ajankohdaksi viikonlopun, jolloin ei haitannut, että ruokien terveysarvo ei välttämättä ollut täysi kymppi ja sai myös herkutella jälkiruualla.

Matilda, 12, aloitti meidän illallisprojektimme.

Matilda halusi laittaa meille kasviksia ja dippikastiketta alkupaloiksi, tacopellin pääruuaksi ja suklaavaahtoa jälkiruuaksi. Hän on jo niin iso, että teki kaiken itse. Hyvin sujui, myös siivous, ja hyvää oli!

Alkuruuan jälkeen Matilda oli järjestänyt meille taitavan voimistelijan esittämään kärrynpyöriä ihanassa asussa. Huomatkaa esiintyvän taiteilijan juhlakengät, jotka hän jätti kauniisti sohvan viereen.

Pääruoka oli aikuisten ja tekijän mieleen, mutta muille tämä versio oli liian tulinen.

Jälkiruoka eli suklaavaahto oli jymymenestys. Lupasimme, että hän saa tehdä sitä meille toistekin, heh. Tacopeltiin ja suklaavaahtoon nappasimme netistä vain jonkun ohjeen, en enää muista minkä. Hyvää tuli.

Pöydän kattaminen, servettien valitseminen ja menun tekeminen olivat myös tärkeä osa.  Matilda oli innoissaan, kun sai itse päättää ja tehdä kaiken!

Vielä emme ole ehtineet tehdä muiden kanssa vastaavaa, mutta suunnitelmat ovat jo pitkällä. Henrik haluaa alkupaloiksi nachoja ja porkkanoita, pääruuaksi broilerinkoipia ja riisiä sitruunakastikeella ja jälkkäriksi suklaa-juustokakun. Aava taas haluaa alkupalaksi viinirypäleitä, pääruuaksi nakkeja ja ranskalaisia ja jälkkäriksi mansikkakiisseliä. Ihan meidän lasten näköiset ateriat! Kyllä nakkeja ja ranuja voi surutta joskus syödä varsinkin, kun keittiössä häärää pääkokkina sellaisten aterioiden ammattilainen. Odotan innolla, että saadaan tehdä ne yhdessä, kun vain ehditään joku ilta. Aavan ruokalistan harakanvarpaat tulee olemaan tosi söpöt!

Kurkista jo julkaistut vinkit Kaksplussan Facebook-sivulta ja inspiroidu bloggaajien arjesta! Laura Big Mama´s -blogista kertoo oman vinkkinsä seuraavana.

Villi käsikynkkätanssi teinin kauhuksi

Olen tehny sellaisen ihmiskokeen, että ensin olen ollut töissä kahdeksan tuntia tietokoneen ääressä ja sitten viettänyt illan siivoten, kaupassa käyden ja ruokaa laittaen. Kun lapsikin on ulkoillut jo päiväkodissa, olen ajatellut, että ei siksi tarvitse mennä ulos.

Loppuhuipennuksena lasten simahdettua en ole lähtenyt itsekään lenkille vaan olen avannut tietokoneen ja blogannut koko loppuillan ja vähän yötäkin. Kaiken tämän mausteeksi olen näppäillyt puhelintani ja lukenut somea, viestiketjuja, uutisia ja blogeja aina silleen sopivasti pitkin päivää.

Tätä kun toistaa viikon niin alkaa käyttäytyä kuin lapsi, jolla on 39 astetta kuumetta, mutta joka hyppii sisällä mielipuolisena seinille. Siitä tulee niin vetämätön olo, että tuntuu, kuin olisi ottanut purkillisen rauhoittavia, mutta silti lahkeet lepattavat. Levoton, ärtynyt ja samalla vetelä olo.

Löysin itseni tänään illalla ensin makaamasta olohuoneen matolta selälläni tuijottamassa itseäni suurin silmin kattolampussa olevasta peilistä. Sen jälkeen löysin itseni niskaseisonnasta. Siis asennosta, jossa jalat ovat suorina kohti kattoa ja kädet ovat vyötäröllä. Ohikulkeva jengi huokaili ja pyöritteli silmiään.

Ärtynyt ja vetämätön olo ei mennyt ohi. Testasin lapsille kiukuttelua. Sanoivat, että heihin on turha purkaa omaa huonoa fiilistä. Ei siis toiminut se. Sitten muistin eilisen. Tapahtui seuraavaa: (Kuva Facebookista blogin sivulta, jonne muuten lupasin arvonnan, kun saan 300 tykkääjää täyteen. Tilanne on nyt 276, joten lähellä ollaan!)



Kerroin myöhemmin tälle lastentarhanopettajalle, että sain päivän naurut lasten musiikkimausta. Hän kertoi, että valitettavasti esimerkiksi "Lintu lensi oksalle, lauloi niitä näitä" ei ole musiikkitietoisen varhaiskasvatuksen asiakaskunnan keskuudessa mikään hitti, kun suunnitellaan päiväkodin spektaakkelimaista kevätjuhlashow´ta.

Olin ihan täydellisesti unohtanut noin hyvän klassikkokipaleen, jonka koreografian ydin on vanha kunnon käsikynkkäpyörähtely! Eihän se ole edes mikään vanhakaan laulu! Minäkin esitin sen ihan juuri äskettäin kauniin hameeni pyörähdellessä rytmikkäästi. Se oli ensimmäisen luokan kevätjuhla eikä siitä ole edes kauan. Vastahan se oli vuosi 1988.

Koska minua tänä iltana väsytti koko viikon tuntien ja tuntien ruutuaikani, päätin ottaa itsestäni ja perheestäni kaiken irti. Tempaisin vuorollaan miehen, teinin ja melkeinkymmenenveen raivokkaaseen käsikynkkätanssiin ja lauloin sydämeni kyllyydestä. Laulakaa mukana, kyllä te muistatte:

Lintu lensi oksalle, lauloi niitä näitä! Tule, joudu, oma kulta, että saatais häitä! Hauska on olla, kun löysin oman kullan! Oman kullan kainalossa on niin lysti olla! 

Voit myös laulaa jokaisen virkkeen aina kahteen kertaan, jos haluat. Minä lauloin, mutta lopulta ilman tanssikaveria, koska he kaikki pakenivat. Sen sijaan Aava ryntäsi nauraen tanssiparketilleni kahden serkkutyttönsä kanssa. He olivat pukeutuneet prinsessoiksi, joten otin tilanteen kuninkaallisen yleisöni edessä täysillä vastaan. Vedin heitä tanssittaen muun muassa vanhat kunnon Vesivehmaan jenkan ja Vanhoja poikia viiksekkäitä. Kikan Mä haluun viihdyttää ja Apinamies olivat myös ihan siinä kielen päällä, mutta jätin prinsessayleisön edessä laulamatta.

Lopulta ymmärsin, että laitteiden ja sisäilman tuomaan ärtymykseen auttaa ulkoilu, joten vein kaikki viisi lasta puoliväkisin pihalle. Miehen jätin siivoamaan keittiötä. Tai hän jäi ihan vapaaehtoisesti, koska tiskit vyöryivät jo olohuoneen puolelle.

Aavan (oik.) vaatteet Travalle, saatu blogin kautta. Alekoodi voimassa 17.4. asti, katso täältä!

Tein lapsille läheisessä puistossa ruutuja, joita hyppelimme. Sitten lähti vähän niin sanotusti ei lapasesta vaan kengän kärjestä, ja tein ruuduista valtavan pitkän ruudukon, joka kiemurteli ympäri pihaa. Minä olin ehkä lopulta innokkain hyppelijä, muu jengi teki hiekasta ja risuista ruokaa.

Keinuimme ja lapset kiipesivät puuhun. Isommat rullaluistelivat. Oli vahvasti kevään fiilis. Ärtynyt olo lieveni, mutta sain kuitenkin vielä illalla palautetta, että kaikkeen lasten elämän tämänhetkiseen surkeuteen on syynä se, että äidin huono fiilis tarttui.

Mitä opin tänään: ärtyvään oloon auttaa kunnon villi tanssi, ruutuhyppelu ja niskaseisonta. Ja että maanantaina aloitan sen Porin juoksukoulun ja otan itseäni niskasta kiinni.

Kirjoitin toiseen blogiini tunteistani keliaakikon äitinä Omakuva-harjoituksen avulla. Käy kurkistamassa tästä! Eipä mulla muuta tänään. Mukavaa viikonloppua siskot! Ja veljetkin, jos joku mieskin lukee. :)