Kävin tänään Aavan, Henrikin ja Henrikin kaverin kanssa uimahallissa. Aava halusi mietojen löylyjen saunaan, minä kuumien löylyjen saunaan. Koska saunat olivat vierekkäin, uskalsin jättää hänet yksin saunaan, tosin muiden naisten ja lasten kanssa.
Istuin yksin kuumien löylyjen keskellä ja tajusin, miten hyvin kaikki nyt on. Olen ajatellut, että olen sellainen nainen, jolta jää aina se viimeinen lapsi saamatta, mutta ei. Tämän paremmin eivät voisi asiat olla. Tämän vahvemmin ei voisi tulla tunnetta siitä, että olen saanut kaiken, mitä elämältä olen ikinä uskaltanut toivoa. Ajattelin joskus, että synnytyssairaalassa naputellut viestit vauvan syntymästä, vaippojen ja harsojen asettelu hoitolaukkuun, vauvaa täynnä oleva syli ja suuri joukko pieniä lapsia helmoissa ovat ainoita asioita, joista elämässä nautin ja joita haluan tavoitella. Ajattelin, että näiden hetkien elämisen jälkeen mikään ei enää tunnu miltään.
Uskalsin jättää pienimpäni hetkeksi viereiseen saunaan ja tiesin, että hän ilmestyy ihan kohta saunani ovelle eikä lähde yhtään minnekään harhailemaan. Uimahallin pukuhuoneessa hän oli riisunut itsensä ennen kuin minä olin valmis. Hän huolehti oman uimapukunsa ja pyyhkeensä saunaosastolle. Minulla ei ollut polvellani kymmenenkuista rinnan hamuajaa niin kuin viereisen saunan naisella. Se tuntui yllättävän hyvältä.
Voin käydä lyhyellä lenkillä niin, että lapset jäävät keskenään kotiin kännykkä turvanaan. Pienimpäni leikkii ja piirtää itsekseen tyytyväisenä vaikka kuinka kauan huoneessaan. Hä ei piirrä seiniin eikä päätä lähteä juoksemaan ulos pakkaseen alusvaatteet päällään. Vessareissuni aikana ei tapahdu mitään kauheaa.
Istuin yksin kuumien löylyjen keskellä ja tajusin, miten hyvin kaikki nyt on. Olen ajatellut, että olen sellainen nainen, jolta jää aina se viimeinen lapsi saamatta, mutta ei. Tämän paremmin eivät voisi asiat olla. Tämän vahvemmin ei voisi tulla tunnetta siitä, että olen saanut kaiken, mitä elämältä olen ikinä uskaltanut toivoa. Ajattelin joskus, että synnytyssairaalassa naputellut viestit vauvan syntymästä, vaippojen ja harsojen asettelu hoitolaukkuun, vauvaa täynnä oleva syli ja suuri joukko pieniä lapsia helmoissa ovat ainoita asioita, joista elämässä nautin ja joita haluan tavoitella. Ajattelin, että näiden hetkien elämisen jälkeen mikään ei enää tunnu miltään.
Uskalsin jättää pienimpäni hetkeksi viereiseen saunaan ja tiesin, että hän ilmestyy ihan kohta saunani ovelle eikä lähde yhtään minnekään harhailemaan. Uimahallin pukuhuoneessa hän oli riisunut itsensä ennen kuin minä olin valmis. Hän huolehti oman uimapukunsa ja pyyhkeensä saunaosastolle. Minulla ei ollut polvellani kymmenenkuista rinnan hamuajaa niin kuin viereisen saunan naisella. Se tuntui yllättävän hyvältä.
 |
| Renkaat Suomen Voimistelutuote / saatu blogin kautta. |
Uskallan sulkea vessan oven
Voin käydä lyhyellä lenkillä niin, että lapset jäävät keskenään kotiin kännykkä turvanaan. Pienimpäni leikkii ja piirtää itsekseen tyytyväisenä vaikka kuinka kauan huoneessaan. Hä ei piirrä seiniin eikä päätä lähteä juoksemaan ulos pakkaseen alusvaatteet päällään. Vessareissuni aikana ei tapahdu mitään kauheaa.
Hän on huumorintajuinen, ja hänen kanssaan voi keskustella hyvinkin moniulotteisesti. Hän muistaa asioita jopa parin-kolmen vuoden takaa. Hän osoittaa rakkauttaan ja saa naurullaan koko maailmani takaisin raiteilleen, jos se on sieltä meinannut pudota.
Tietenkin hän saa raivareita ja on luonteeltaan kuin Pepin, Ronjan ja Myyn sekoitus, mikä saa välillä minut toivomaan, että saisin kadota jonnekin Puolen hehtaarin metsän onttoon puunrunkoon tai Muumilaakson viidakon kasvillisuuden sekaan. En voi väittää, että en olisi joskus väsynyt.
Hän osaa lukea taitavasti, mutta opettelee yhä hygienia-asioita. Hän heittää taitavia kieppejä renkailla ja kärrynpyöriä olohuoneessa mutta saattaa heittäytyä myös kaupan lattialle selälleen, jos ei saa karkkia.
Tänä keväänä hän täyttää jo kuusi vuotta. Meillä on ollut alle kouluikäinen lapsi tai lapsia talossa kohta 14 vuotta. Ei ole pitkä aika siihen, että hänkin aloittaa koulutiensä eskarin myötä. Sitten meillä ei ole enää ihan pientä, ja se tuntuu yllättävän hyvältä. Niin, en kaipaa enää vauvaa (lue tästä).
En enää työnnä rattaita, tee vauvan soseita, imetä yöllä muiden nukkuessa, kellota supistuksia, pese puuroroiskeita syöttötuolista, etsi yöllä tuttia, tilaa netistä kestovaippoja, pese harsoja ja alle 100-senttisiä minivaatteita, käy perhekerhoissa tai ole joka aisti äärimmilleen virittyneenä ainakin 22 tuntia vuorokaudessa. En enää törmäile päivisin väsymyksestä seiniin.
Enää ei tarvita sellaista perushoitoa ja hihojen jatkuvaa käärimistä, josta syntyy se tosielämän klisee, että äidit syövät lämpimänä vain jäätelön. Vaikka lapset kasvavat, tarvitaan minua kuitenkin yhä. Joka arkiaamu pienin haluaa, että tossujen laiton ja käsien pesun jälkeen kannan hänet sylissäni päiväkodin ruokailutilaan. Hän kaivautuu hiuksiini ja puristaa minua kuin apinan poikanen. Kun hän satuttaa itsensä, hän juoksee syliini itsensä satuttamisen kauhistuksesta vapisevana. Hän haluaa kuulla iltasadun joka ilta sylissäni. Kaksi kolmesta tulee välillä öisin viereemme, jos unet pelottavat.
Hän alkaa olla jo iso, mutta on kuitenkin ihan pieni vielä. Yhtä aikaa iso ja pieni, se on mahtava yhdistelmä. Jos sanon, että käyn hetken viereisessä saunassa, hän lupaa olla lähtemättä mihinkään muualle kuin saunani ovelle, kun on valmis lähtemään valloittamaan lastenaltaan meren.
Viiden minuutin päästä hän seisoo saunani ovella tukka pörrössä, pieni keho punaisena ja silmät loistaen. Uima-altaassa hän nauraa, kun kaataa varpaideni päälle sangolla vettä. Niin pieni, niin iso. Niin rakas.
Ps. Toivon, että jokainen lapsistani tietää vielä 18-vuotiaanakin, että kainalooni saa tulla yöllä, jos on surua. Myös poikani, vaikka 18-vuotiaana. Lue tästä poikien äiti -blogin paljon keskustelua herättänyt postaus aiheesta.
Tietenkin hän saa raivareita ja on luonteeltaan kuin Pepin, Ronjan ja Myyn sekoitus, mikä saa välillä minut toivomaan, että saisin kadota jonnekin Puolen hehtaarin metsän onttoon puunrunkoon tai Muumilaakson viidakon kasvillisuuden sekaan. En voi väittää, että en olisi joskus väsynyt.
Hän osaa lukea taitavasti, mutta opettelee yhä hygienia-asioita. Hän heittää taitavia kieppejä renkailla ja kärrynpyöriä olohuoneessa mutta saattaa heittäytyä myös kaupan lattialle selälleen, jos ei saa karkkia.
Ei enää päiväkoti-ikäistä
Tänä keväänä hän täyttää jo kuusi vuotta. Meillä on ollut alle kouluikäinen lapsi tai lapsia talossa kohta 14 vuotta. Ei ole pitkä aika siihen, että hänkin aloittaa koulutiensä eskarin myötä. Sitten meillä ei ole enää ihan pientä, ja se tuntuu yllättävän hyvältä. Niin, en kaipaa enää vauvaa (lue tästä).
En enää työnnä rattaita, tee vauvan soseita, imetä yöllä muiden nukkuessa, kellota supistuksia, pese puuroroiskeita syöttötuolista, etsi yöllä tuttia, tilaa netistä kestovaippoja, pese harsoja ja alle 100-senttisiä minivaatteita, käy perhekerhoissa tai ole joka aisti äärimmilleen virittyneenä ainakin 22 tuntia vuorokaudessa. En enää törmäile päivisin väsymyksestä seiniin.
Enää ei tarvita sellaista perushoitoa ja hihojen jatkuvaa käärimistä, josta syntyy se tosielämän klisee, että äidit syövät lämpimänä vain jäätelön. Vaikka lapset kasvavat, tarvitaan minua kuitenkin yhä. Joka arkiaamu pienin haluaa, että tossujen laiton ja käsien pesun jälkeen kannan hänet sylissäni päiväkodin ruokailutilaan. Hän kaivautuu hiuksiini ja puristaa minua kuin apinan poikanen. Kun hän satuttaa itsensä, hän juoksee syliini itsensä satuttamisen kauhistuksesta vapisevana. Hän haluaa kuulla iltasadun joka ilta sylissäni. Kaksi kolmesta tulee välillä öisin viereemme, jos unet pelottavat.
Hän alkaa olla jo iso, mutta on kuitenkin ihan pieni vielä. Yhtä aikaa iso ja pieni, se on mahtava yhdistelmä. Jos sanon, että käyn hetken viereisessä saunassa, hän lupaa olla lähtemättä mihinkään muualle kuin saunani ovelle, kun on valmis lähtemään valloittamaan lastenaltaan meren.
Viiden minuutin päästä hän seisoo saunani ovella tukka pörrössä, pieni keho punaisena ja silmät loistaen. Uima-altaassa hän nauraa, kun kaataa varpaideni päälle sangolla vettä. Niin pieni, niin iso. Niin rakas.
Ps. Toivon, että jokainen lapsistani tietää vielä 18-vuotiaanakin, että kainalooni saa tulla yöllä, jos on surua. Myös poikani, vaikka 18-vuotiaana. Lue tästä poikien äiti -blogin paljon keskustelua herättänyt postaus aiheesta.
