Isovanhemmat 400 km:n päässä

Matkustimme eilen mummolaan Itä-Suomeen kotoa Pirkanmaalta. Lähdimme matkaan kello 15.15. Pysähdyimme puoleksi tunniksi ja jatkoimme sitten matkaa. Olimme perillä lähempänä meitä olevassa mummolassamme kello 20.05. Kauempaan mummolaan olisi matkustettu vielä puoli tuntia lisää.

Sellainen on meidän mummolamatka ollut nyt pian pari vuotta. Aiemmin mummoloihin oli vain kolmen tunnin matka, joten vierailulla pystyi käymään viikonlopun ajankin. Nykyään niin lyhyitä reissuja emme tee mielellämme.

Tykkään automatkoista, ja noin niin kuin pääasiassa meillä on autossa hulvaton fiilis. Popitamme täysillä Spotifystä Antti Tuiskua, Risto Räppääjää, Elastista ja Kaija Koota ja lähellä Itä-Suomea väännämme radiosta nappulat kaakkoon kunnon kotiseutumusiikilla, jota tulee Järviradiosta. Sellaista 60-luvun Suomi-nostalgiaa niin kuin Katri Helenan laulavia puhelinlankoja.

Kiitos teknologian, myös pimeässä on helppoa matkustaa. Ei ole mikään paha juttu, jos lapset voivat katsoa pilkkopimeässä jonkun leffan tai pelata kännykkäpelejä. Haluavathan aikuisetkin niin tehdä, jos ei ole oma ajovuoro.

Perillä mummoloissa isovanhemmat hemmottelevat meidät pilalle hyvällä ruualla, valmiiksi laitetuilla sängyillä ja jakamattomalla huomiolla. Mummolareissu on meille kuin kesäleiri tai ulkomaan-matka: huoletonta lomailua tutussa ja rakkaassa maisemassa, siskonpetejä, myöhään istuttuja iltoja, yhteisiä leikkipuistoreissuja ja koko mummola täyteen levitettyjä leluja.

Lapset mummolle kauppareissun ajaksi

Muistan hämmästyneeni valtavasti, kun Matildan ollessa 4-vuotias ja Henrikin 1,5-vuotias kuulin, että tutut veivät samanikäiset lapset mummolaan hoitoon vanhempien mennessä Prismaan. Lapset menivät mummolaan kauppareissun ajaksi! 

Joissain perheissä lasten sairastuttua kutsutaan apuun mummo. Isoisä hakee lapsia harrastuksista ja isoäiti tulee auttamaan ikkunoiden pesussa. Lapset menevät silloin tällöin mummolaan viikonlopuksi ja vanhemmilla on ihan omaa aikaa kotona. Mummo käy lasten kanssa shoppailemassa ja ukki tulee ohimennessään vaihtamaan palaneet lamput.

Meitä ei auta arjessa kukaan. Koskaan emme ole saaneet mistään apua, mutta emme ole osanneet sitä kaivatakaan. Minä ja mieheni olemme tiivis kaksikko, ja hoidamme hyvässä yhteisymmärryksessä osakeyhtiö Perhe ab:n. Hoidamme sairastuneen lapsen vuorotellen. Käymme yksin ja tai ystäviemme kanssa urheilemassa, elokuvissa tai shoppailemassa toisen jäädessä lasten kanssa kotiin. Kumpikaan ei kyseenalaista toisen menoja. Olemme läheisiä koko porukka, ja vietämme suurimman osan vapaa-ajasta kaikki viisi yhdessä.

Koska olemme aina olleet kaukana sukulaisistamme, olemme etsineet ympärillemme ystäviä ja onneksemme löytäneet niitä. Koen, että meillä on Pirkanmaallakin useita ystäviä, joille voimme soittaa keskellä yötäkin tarpeen vaatiessa. Kun A. on työmatkalla ja minulla on iltatöitä, rientävät ystävät apuun. Meitä siis kuitenkin auttaa näissä tilanteissa moni: korvaamattomat ystävät.

Ainoa, mistä joudumme joustamaan asuessamme kaukana omista vanhemmistamme, on parisuhdeaika. On iso kynnys pyytää jotakin ystävää ottamaan kolme lasta hoitoon ilta-aikaan, saati yöksi. Joskus otamme lapsenvahdin, mutta jos suunnitelmassa on käydä vaikka syömässä ja elokuvissa, tulee illalle lapsenvahtikuluineen paljon hintaa.

Isovanhemmat ovat kultaa 

Meillä on kuitenkin Itä-Suomessa kaksi paikkaa, joissa meitä rakastetaan ja jonne olemme aina tervetulleita. Olemme myös päässeet lapsiperheaikanamme kaksi kertaa viikoksi kahdestaan matkalle: ensin Niilin-risteilylle ja sitten Italiaan. Lapsilla ja isovanhemmilla oli tuolloin hauskaa yhdessä. Tarvittaessa isovanhemmat rientävät apuun saatuamme vaikka kutsun vain aikuisille tarkoitettuihin häihin, jos tuntikausien matka suinkin onnistuu.

Tapaamisemme mummoloissa ovat ihania ja intensiivisiä ja todellisia irtiottoja arjesta. Kaikilla ei ole läheiset välit lasten isovanhempiin. Joillain ei ole isovanhempia ollenkaan. Olen onnellinen meidän tilanteestamme: isovanhempamme ovat kultaa.

Whatsapp pitää rakkaat yhtä lähellä kuin asuisimme samassa kylässä. Isovanhemmat tietävät lasten koetulokset ja näkevät kuvat piirrustuksista, haavoista sormissa ja lähteneistä hampaista. Me näemme kesämökillä tehdyt remontit ja kuulemme kotiseudun uutiset.

Välillä tuntuu kuitenkin ihan kauhealta, että emme voi jakaa arkea. Isovanhemmat eivät voi osallistua päiväkodin isovanhempien ja lasten tapahtumiin tai näytelmäkerhon esityksiin. Me emme voi auttaa mökkipihan haravoinnissa emmekä tarjota vaikka kyytiä toisen isovanhemman ollessa työmatkalla. Pullia leivottuani en voi soittaa ja kutsua vanhempiani iltateelle. Emme voi nähdä huolettomasti lyhyen hetken ajan vaan tarvitsemme tapaamiseemme runsaasti aikaa, bensarahaa, pakkaussession, sänkyjen tekemisen ja niin tiiviin yhdessäolon, että lopulta kaikki väsymmekin. Leirifiilis on toki ihanaakin: isovanhemmat saavat kirkassilmäiset kikattelijat kainaloonsa peittojensa alle aamulla klo 6.30, kun me vanhemmat saamme jatkaa uniamme niin kauan, kuin haluamme.

Lasten ollessa ihan pieniä ja meidän ollessa kuolemanväsyneitä valvottujen öiden vuoksi olisimme halunneet ojentaa lapsen hetkeksi turvalliseen ja rakastavaan syliin. Joskus on edessä aika, jolloin haluaisin auttaa vanhempiamme heidän arjen askareissaan. 400 kilometrin päästä on vaikea olla läsnä arjessa. Entä jos joku meistä sairastuu vakavasti? Miten pärjäämme silloin? Toistaiseksi pärjäämme hyvin kaikki.

Itse me lapsemme hoidamme tottakai, mutta olisi ihanaa, että olisi lähellä paikka, joka olisi lapsille toinen koti, johon polkaista itse polkupyörällä, kun muun perheen naamataulut ärsyttävät.

Koko suku samassa kylässä

Hämmästyn aina, kun kuulen, että jotkut suvut asuvat samassa kylässä. Miten elämä ei ole vienyt ketään minnekään? Miten se on mahdollista? Koulutus, opiskelupaikat, työ: miten mikään ei ole vienyt minnekään? Itse me olemme lähteneet yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, vaikka emme koskaan sellaista suoraan suunnitelleet. Elämä ja työt ovat vieneet meidän näin kauaksi emmekä voi töiden takia palata. Nykyinen kotikuntani on minulle yhdeksäs ja maakunta viides. Muutot eri maakuntiin ovat olleet kasvattavia ja tärkeitä, enkä tiedä, osaisinko enää palata. Olen halunnut lähteä rohkeasti, ja saanut paljon elämässäni. Silti kaikista tärkeintä, tärkeämpää kuin tittelit, cv:t ja saavutukset, ovat ne rakkaat ihmiset: vanhemmat, sisarukset ja ystävät ympäri Suomen.

Välillä kuitenkin tuntuu kurjalta nähdä, miten mutkattomat välit monilla muilla on vanhempiinsa ja isovanhemmilla lapsenlapsiin ihan siinä arjessa. Ihmiset käyvät toisilleen ruokaa kaupasta, käyvät yhdessä etsimässä uusia kevätvaatteita ja käyvät päivällisellä toistensa luona. Lapsi ansaitsisi saada isovanhempansa kevätjuhlaansa ja sählyturnaukseen. Lapsi ansaitsisi saada arjessa lähelleen monta aikuista, jotka rakastavat, välittävät ja elävät mukana. Me onneksi saamme sen onnen kännykän välityksellä.

Me nautimme nyt ensin toisen mummolan ja sitten toisen mummolan tunnelmasta, ihmisistä ja ulkoilusta. Ovatko teillä sukulaiset lähellä vai kaukana? Miten usein kohtaatte arjessanne? Kohtaatteko rakkaita nyt pääsiäisenä?

Seuraa Yli pyykkivuorten, läpi lasikattojen -blogia Facebookissa, Instagramissa ja Bloggerissa.

Taistelen lapseni terveydestä kynsin ja hampain!

Tiesitkö tämän meistä?

 

"Tervetuloa Iidan 6-vuotissyntymäpäiville ensi viikon tiistaina!" 

Ihanaa saada kutsu, mutta... Huoh. Apua! Uusi tuttavuus, uusi, jännittävä tilanne. Onneksi kutsussa on puhelinnumero, johon voi laittaa viestin ja selittää, selittää ja selittää... 

Aava ei ole vielä käynyt yksin kuin lähimpien ystäviemme luona, mutta hän kasvaa koko ajan, ja ensimmäiset kyläilyt vieraissa paikoissa yksin ovat täällä hetkenä minä hyvänsä. Tavalliset leikkikyläilyt ovat ihan helppo juttu, mutta synttärijuhlat minua pelottavat. 

Näen edessäni tilanteen, jossa sokerihumalaiset lapset juoksevat ympäriinsä, pikkukädet ojentuvat keksikulhoihin ja lautaset vaihtuvat kavereiden kesken. 

Näen kakun pöytään kantamisen. Kakun päällä on Elsan ja Annan kuva ja kaikki hihkuvat. Aava kalpenee. Minä olen kotona huolesta mykkyrällä ja pidän puhelinta koko ajan kädessäni. Kohta joku kuitenkin soittaa sieltä. 

Siksi laitan etukäteen viestin tai soitan. Kirjoitan: "Hei, kiitos kovasti kutsusta! Aava on tulossa innoissaan! Onko keliakia teille tuttu? Otamme mielellämme Aavalle omat eväät mukaan."

Pelottavat juhlat

Keliaakikolle ja hänen perheelleen juhlat ja kyläilyt ovat jännittävä ja vähän pelottavakin asia. Se, että Aavalle ei ole mitään syötävää, ei pelota eikä harmita. Ei tarvitse ollakaan, me tuomme kyllä omat eväät mukaan. Omia eväitä ei tarvitse sääliä, ne tarkoittavat mielenrauhaa ja onnea. Ne maistuvat terveydelle ja turvallisuudelle. 

Se, mikä minua on pelottaa, on hyvää tarkoittava tietämättömyys. Gluteenittomaksi luvattu tuote sisältääkin jotain kiellettyä, välineet eivät ehkä olekaan puhtaat, vehnäjauhopölyä lentelee, gluteenittomat ja vehnäjauholliset pullat koskettavat toisiaan tai popcorn-astiaan leviää keksinmurusia pienten juhlijoiden käsistä. 

Keliakia on autoimmuunisairaus, joka ei parane. Se ei ole yliherkkyyttä eikä allergiaa. Keliakiassa ei ole herkkyysasteita: keliaakikko ei voi syödä gluteenia koskaan ikinä missään yhtään. Ei edes maistaa pikkuisen. Keliakiassa vehnän, ohran ja rukiin sisältämä valkuaisaine eli gluteeni aiheuttaa ohutsuolen limakalvolla tulehdusreaktion ja vaurioittaa suolinukkaa, mikä häiritsee ravintoaineiden imeytymistä. 

Haastetta tuo myös joidenkin ravintoloiden tietämättömyys: kun gluteeniton tuote valmistetaan friteerausastiassa tai parilalla, jossa käsitellään myös gluteenia, muuttuu gluteeniton tuote gluteenia sisältäväksi. Gluteeniton ei olekaan enää gluteeniton, vaikka ruokalistassa lukisi niin. Siispä tämän kuultuamme nousemme tyynesti ja vaihdamme ravintolaa, mikä välillä harmittaa kaikkia. Käy esimerkiksi näin.

Vanhemman, ja myöhemmin kouluikäisenä ja nuorena Aavan itse, on aina kyseenalaistettava ja varmistettava kaikkialla. Luettava tuoteselosteet ihan kaikesta, jopa nonparelleista ja liemikuutioista. Jos ruuan tehnyt ei tiedä, onko jauhelihakeitossa käytetyissä mausteseoksissa gluteenia, ei Aava sitä keittoa syö, ei sitten yhtään.

Erityisen ihana

Meidän Aava on erityisen ihana, mutta ei erilainen lapsi kuin muut. Se, että joutuu koko ikänsä selittämään ruokavaliotaan, perustelemaan ja jättämään päivästä toiseen väliin tarjotut pullat ja sämpylät (koska harvoin on tarjolla gluteenitonta, jos asia ei ole etukäteen tiedossa), vaatii kuitenkin vahvan itsetunnon ja keliaakikon "sairaan tarkan" minuuden. Sitä me rakennamme vanhempina joka päivä.

Arjessamme keliakia ei näy juuri mitenkään, siitä ei tehdä mitään numeroa. Minulla on IBS, joten käytän itsekin gluteenittomia tuotteita. Teemme kaikki ruuat kotona gluteenittomana, ja leivomme gluteenittomasti. Vain puurot, leivät ja murot tarjoillaan meillä kahdella puolella pöytää erilaisista astioista; toisella puolella kolmelle syöjälle, toisella kahdelle.  

Alun shokin jälkeen vanhemmista tulee leijonaäitejä ja -isiä, jotka taistelevat terävin kynsin lapsensa terveemmän arjen puolesta. Jos arkemme keliakiaperheenä kiinnostaa, lue myös Keliakialiiton ryhmäblogia Arjen murusia. Sieltä löydät muun muassa tekstin Aavan keliakian löytymisestä.

Aavan sanoin: Toiset on gluteenittomia, toiset on vehniä. Jos minä syön vehnää, sairastun. Jos syön gluteenitonta, pysyn terveenä. Ainut mikä harmittaa, on että prinsessakeksejä en saa enää syödä. Ei se sen kummempi juttu ole.