12. luukku: Kun teinit tappelevat, muista miten he pieninä rakastivat toisiaan

Kun alakoululaiset, varhaisteinit tai teinit lapsesi tappelevat ja huomaat kenties huutavasi, että menkää pihalle tappamaan toisenne, että sinun ei tarvitse sitä todistaa omassa olohuoneessasi, voit muistella lastesi varhaislapsuutta. Muistatko vielä ajan, jolloin isosisarus itki pienemmän nukkuessa päiväunia, että hän todennäköisesti kuolee ikävään tällä sekunnilla, jos sisarus vielä nukkuu?

Toivottavasti muistat vielä, miten palavasti he rakastivat toisiaan. Etkö? En minäkään, mutta olen onneksi pitänyt lapsilleni päiväkirjaa. Tämän päivän joulukalenterin oivallus elämästä: pidä hyvä ihminen päiväkirjaa, että et unohda! Kirjoita myös siitä, miten lapset sanovat 50 kertaa päivässä rakastavansa sinua. Tulee muuttumaan, voin kertoa... Ei ole enää tällaista meilläkään.

Sisko, 6 vuotta, ja veli, 3, vuotta, keskustelivat leikkiensä lomassa.

Veli: Rakastutko muhun?

Sisko: Mähän haluaisin sun kanssa naimisiin, mutta ei se onnistu.

Veli: Voidaan me mennä.

Sisko: Ei me voida.

Veli: Isona äiti ja isi menee meidän kanssa naimisiin.

Sisko (surullisena): Ei voi mennä.

Veli: Sitten, kun äiti ja isi on kuollut, niin sitten me voidaan mennä! Milloin me voidaan mennä?

Sisko (huokaisten): Kun ei me voida mennä.

Muutaman päivän kuluttua.

Sisko itkien: Mä en halua ketään vierasta miestä, mä haluan X:n (veljen nimi). Mutta sitten mä en saa lasta, kun veljen kanssa ei voi saada lasta! En halua vierasta miestä!

Jonkin ajan kuluttua.

Sisko ja veli leikkivät ja vaihtoivat innokkaasti ajatuksiaan tulevaisuudestaan. En muista enää kumpi sanoi mitäkin, mutta he tekivät tällaisen suunnitelman tulevaisuudestaan:

Veli menee naimisiin naisen kanssa ja siskon miehen kanssa. Kumpikin saa vauvan. Kun veljen vaimo ja siskon mies menevät kauppaan, menevät sisko, veli ja lapset sisälle taloon. He vaihtavat äkkiä lukot. Vaimo ja mies eivät pääse enää sisään! Sitten he saavat olla aina yhdessä ja heillä on lapset!

Kun varhaisteinini yrittävät tappaa toisiaan henkisesti ja välillä miltei fyysisestikin, katson heitä lammasmaisesti hymyillen ja muistelen heidän liikuttavaa suunnitelmaansa vuodelta 2009. He rakastavat niin kovasti! Rakkaudesta se hevonenkin potkii!

Ps. Muista katsoa tänään #YleMHL klo 21. Teemana teinit!

Yli pyykkivuorten -blogissa aukeaa joulukuussa joka aamu uusi "luukku". Joulukuun aamupostausten ideana on jakaa lasten ja aikuisten oivalluksia elämästä. Oletko huomannut samoja asioita? Postausten kuvat blogin omia tai Pixabay.com.

Ystäväni tarina: Lapsuusiän autismi ei oikeuta lapseni haukkumiseen

"Me ei tykätä Aleksista!" kaikuu prinsessa- ja Cars-reppujen keskellä päiväkodin eteisessä, jossa laitan kenkiä jalkaani. Kyyneleet polttavat luomieni alla, mutta jatkan vain nauhojen solmimista. Olen niin vihainen ja surullinen, että en tiedä, mitä edes sanoisin, jos sanoisin jotain. Sinne Aleksi jäi taas niiden keskelle, jotka huutelevat, että he eivät pidä hänestä, minun rakkaasta pojastani.

Minun poikani on ihana, suloinen, rakastettava ja täydellinen riippumatta siitä, että hänellä on lapsuusiän autismi.

Muistan, miten Aleksi, esikoisemme, hakkasi kymmenenkuisena päätään pinnasängyn päätyyn. Olihan se minusta vähän kummallista, mutta en huolestunut siitä. Ensimmäisen kerran Aleksin terveys kyseenalaistettiin puolitoistavuotiaana neuvolalääkärissä. Lääkäri epäili, että pojan kuulossa on vikaa, kun tämä ei reagoinut ääniin.

Aleksin ollessa 2,5-vuotias saimme neuvolasta lähetteen neurologisiin tutkimuksiin. Aleksi ei puhunut ollenkaan ja hänen leikkinsä olivat vain autojen järjestelyä ja tavaroiden liikuttelua silmien lähellä. Lopulta pojan ollessa 3,5-vuotias saimme diagnoosin.

Kielsin mielessäni koko asian kunnes sairaanhoitaja sanoi sen ääneen. Toteamus "Aleksi on selvästi autistinen" jyräsi minut niin kuin niskaan olisi romahtanut välittömästi kaikki sairaalarakennuksen yläkerrokset. En saanut henkeä.

Kolme alle kouluikäistä

Aleksi on nyt 5,5-vuotias eskarilainen. Olen hyväksynyt tilanteemme, mutta yhä kahden vuoden jälkeenkin olen välillä hämmentynyt diagnoosin edessä. Se tuntuu niin lopulliselta.

Arkemme on välillä, no, kaaosta. Minä ja mieheni halusimme alunperinkin ison perheen, ja sen saimme. Aleksin haasteet eivät estäneet meitä luopumasta haaveestamme. Aleksilla on 4-vuotias pikkusisko Sanni ja kahdeksankuinen pikkuveli Justus. Olemme syvästi onnellisia täydellisestä perheestämme, ja meillä on kaikki hyvin. Tietysti jokaisessa kolmen alle kouluikäisen lapsen perheessä on välillä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta meillä niitä on uskoakseni enemmän kuin muilla. Vaikka arki on pääosin hyvää ja onnellista, on väsymys välillä tukahduttavaa ja mustaa.

Isoimmat haasteemme vuosien varrella ovat liittyneet Aleksin käytöshäiriöihin, kuten tönimiseen ja puremiseen. Ihan tavalliset asiat, jotka toistuvat useita kertoja joka päivä, ovat vaatineet oikeaa suhtautumista meiltä aikuisilta, oikeita strategioita ja loputonta aikaa. Pukeminen, syöminen, kuivaksi oppiminen ja puheen ymmärtäminen ovat asioita, joihin on varattava esikoisen kanssa paljon enemmän aikaa ja hyviä hermoja kuin kahden pienemmän kanssa.

 

Pelkkää kakkaa koko elämä

Alkuvuosina Aleksin suolisto oli pahasti tulehdustilassa. Elämämme oli välillä pelkkää kakkaa. Tiukka gluteeniton ja maidoton ruokavalio sekä erilaiset ravintolisät rauhoittivat tilanteen pikku hiljaa. Vuosi sitten Aleksi oppi myös käymään vessassa, mistä olen joka päivä kiitollinen. Hän nimittäin vaippaan kakatessaan ehti usein levittää kakan ympäri huonettaan tai sänkyään ennen kuin ehdimme väliin. Voin kertoa, että kakkavitsit alkoivat nopeasta haista pahalta.

Kerran sain idean tehdä nopeasti tuulihattuja tulevia synttärijuhlia varten. Olin juuri kiehauttamassa vettä ja voita, kun Aleksi tuli eteeni. Käänsin katseeni kiehuvasta seoksesta poikaan, joka sanoi "äiti kakka tuli" ja ojensi kättään kohti kasvojani. Kakka oli komeasti siinä kädellä pötköttämässä. Samalla sekunnilla soi ovikello.

Ryntäsin ovelle. Ovella seisoi kaksi nuorta tyttöä Unicefin liivit päällään. He aloittivat välittömästi dueton edustamastaan asiasta. Tuijotin heitä, vilkuilin sisälle ja ajattelin vain sitä kakkaa. Samalla kuulin, kuinka kiehuva neste kuohui kattilan yli ja todennäköisesti kohti poikaa. Tyttöjen lause ei edes katkennut, kun ryntäsin keittiöön huutaen, että en nyt lahjoita mitään.

Kuinka vahvemmin voi tulla tunne siitä, että täytyisi revetä sataan paikkaan yhtä aikaa? Olisihan se hyvä lahjoittaa köyhille lapsille, mutta kun oma lapsi ja oma keittiö ovat yltä päältä kakassa ja leivonnaisetkin epäonnistuvat täydellisesti, niin ei silloin ehkä kannattaisi edes avata ovea ulkomaailmalle.

 

Raivokohtauksia ruokakaupassa

Autismi ei näy päällepäin, mikä tuo välillä hankalia tilanteita. Jos näet potkupyörällä hurjaa vauhtia kiitävän neljävuotiaan, et ehkä kiinnitä häneen mitään huomiota, saati yritä pysäyttää lasta. Ehkä kiinnität sitten, jos näet perässä täysillä juoksevan äidin, joka roikuttaa sylissään pienempää lasta, silmissään kaikki se paniikki ja pelko autotielle suin päin ajavan lapsen puolesta.

Mitä ajattelet, jos viisivuotias saa raivokohtauksen kaupassa? Mitä kerrot lapsillesi tuosta lapsesta? Kerrothan, että on olemassa erilaisia ihmisiä, jotka eivät aina voi käytökselleen mitään ja että heitä täytyy ymmärtää? Sanothan, että tuntuu kivemmalta, että lapsi kysyy suoraan mistä on kyse kuin että jää vain tuijottamaan?

Olen kerran käynyt kertomassa Aleksin päiväkotiryhmälle, mitä lapsuusiän autismi tarkoittaa, mutta siitä on jo aikaa. Olen ymmärtänyt, että ryhmän hoitajat eivät puhu Aleksin autismista ja erilaisuudesta mitään muille lapsille. Ei siis ole ihme, että lapset pidä Aleksista, jos he eivät tiedä, mistä on kyse.

Mielestäni erilaisuus pitäisi tuoda jatkuvasti ilmi. Lapsille pitäisi joka hetki selittää, miksi Aleksi käyttäytyy eri tavoin kuin muut. Aleksia pitää ymmärtää, hänelle pitää antaa enemmän vapauksia kuin muille ja hänet täytyy hyväksyä juuri tällaisena. Tietenkään Aleksi ei saa satuttaa ketään tai häiritä muita, mutta täytyy ymmärtää, että hän ei tee sitä ilkeyttään. Lapsille pitäisi puhua asioista suoraan ja niiden oikeilla nimillä. Ketään ei saa kiusata eikä kenestäkään saa huudella, että tästä ei tykätä.

Aleksi on vielä avuton puolustamaan itseään eikä hänelle ole siihen sanojakaan. Meidän aikuisten tehtävänä olisi saada kaikki hyväksymään erilaisuus ja saada kaikki lapset arvostamaan itseään ja toisiaan. Meistä aikuisista lähtee esimerkki toisten ihmisten kohtelemiseen. 

Aleksin tulevaisuus pelottaa välillä niin, että en uskalla oikeastaan edes ajatella sitä. 

 

Vihdoinkin oikeita sanoja

Aleksi on jo vuosia puhunut omalla salaisella siansaksallaan ilmeikkäästi ja äänenpainoja vaihdellen. Nyt hän on alkanut puhua myös oikeilla sanoilla ja niin, että muutkin ymmärtävät. Kun Aleksilta kysyy, mitä hänelle kuuluu, saa nykyään jo vastauksenkin. Se on mahtavaa!

Kesällä kävin Aleksin kanssa lääkärissä. Poika sanoi iloisesti huomenta kaikille vastaantuleville ihan oikein. Minulle asia oli valtavan suuri asia, ja petyin ja tulin surulliseksi, kun kukaan ei sanonut huomenta takaisin.

Aleksi toivotti yllätyksekseni myös lääkärille huomenta. Kun lääkäri kysyi, katsotaanko korviin, vastasi Aleksi yllättäen ei kiitos. Lähtiessämme hän sanoi reippaasti ihan oikein hei hei, kiitos ja hyvää päivän jatkoa. Olin niin ylpeä hänestä! Yksi rouva valitti kovaan ääneen siitä, että Aleksi puhui terveyskeskuksen aulassa liian kovaan ääneen omaa kieltään, ja tilassa kaikui. Toivottavasti muorin koko päivä ei mennyt pilalle siitä, että lapsi yritti kommunikoida! 

Autismi on tärkeä osa elämäämme

Saamme valtavasti iloa siitä, että Aleksi oppii koko ajan uutta. Joka päivä saan olla ylpeä siitä, miten reipas ja hyväsydäminen hän on. Aleksi oppii jatkuvasti uusia sanoja ja hakee kontaktia muihin ihmisiin. Hän rakastaa halailua ja kohtelee hellästi pikkuveljeään. Hän on hyvin kiinnostunut esineistä ja luonnosta eikä koskaan tee kenellekään kiusallaan tai tahallaan mitään kurjaa.

Aleksi on musikaalinen, iloinen ja taitava tekemään palapelejä. Hän on täydellinen poika.

Olen ollut nyt kuusi vuotta kotiäitinä. Arki on kulkenut koko ajan Aleksin ehdoilla, mutta mielestäni tämä ollut järkevä satsaus koko perheemme arkeen. Tärkeintä on Aleksin tulevaisuus, joten en valita. Asuimme tähän asti kaksiossa, jossa oli ison koiran ja kolmen lapsen kanssa välillä vähän liiankin tiivistä. Muutimme juuri unelmiemme kotiin, josta Aleksikin sai oman huoneen ja omaa rauhaa.

Minun ja mieheni suhde on mutkaton, emmekä turhista riitele. Autismi on tärkeä osa kaikkia meitä: se vaikuttaa myös Sannin ja Justuksen tulevaisuuteen. Uskon, että he ovat aina Aleksin puolella. Aleksi on erilainen, mutta ihan yhtä ihana, tärkeä ja rakas kuin kaikki muutkin.

Me tykätään Aleksista!

Perheen lasten nimet on muutettu. Kuvat perheen kotialbumeista.

Marja Hintikka Live sukeltaa erityislasten ja heidän perheidensä maailmaan Ylen lähetyksessä 21.11.

Lue myös

Taistelen lapseni terveydestä kynsin ja hampain!

Epäilyksenä keliakia tai ruokatorven tulehdus? Lapsen gastroskopia.

Ystäväni tarina: Johan on prkl, että täiongelmasta ei päästä!

Ps. Huilihetkiä lapsiperhearjen keskellä saa sukeltamalla hetkeksi muiden perheiden arkeen, iloon, suruun ja suuriin hetkiin seuraamalla Kaksplussan Facebook-sivua. Kurkista tästä! 

Äidiksi 23-vuotiaana: Jäin paitsi vain opiskelijabileistä

 

Nuoret saavat lapsia, koska eivät osaa ehkäistä.

"Oliko se vahinko", kuiskittiin selkäni takana ja kysyttiin suoraankin. Ei ollut, ei todellakaan ollut, ja sitä paitsi: keneltä tuollaista saa kysyä? Ei niissä tilanteissa voi kuin tuijottaa suu auki. "Noin nuori ja raskaana", jupisivat keski-ikäiset rouvat kadulla takanani. Jatkoin hiljaa matkaa vaikka mieleni teki pysähtyä, kääntyä ja kysyä, miksi 23-vuotias, naimisissa oleva nainen on nykyään liian nuori äidiksi. Eihän ennenkään ollut.

"Hannalla on varmaan kohta maha pystyssä", sanoi joku kenties hieman pilkallisesti mennessämme naimisiin. "En ole ikinä ajatellut, että olisit äitityyppiä", sanoi toinen kertoessamme onnellisena, että saamme vauvan. "Mitä tapahtuu opiskeluillesi?" kauhistui yksi keski-ikäinen nainen.

Kiitos huolenpidosta, mutta ei kuulostanut kivalta. Olisi riittänyt yksi sana: onnea. Ei elämäni saati edes opiskeluni tähän ollut loppumassa!

Täytyy seurustella riittävän kauan ennen lasten saamista.

Sanottiin, että täytyisi olla aika kauan yhdessä ennen kuin alkaa lapsia tekemään. Kuinka kauan on kauan? Me olimme olleet yhdessä kuusi vuotta ennen kuin päätimme, että haluamme esikoisemme. Olimme myös menneet jo naimisiin. Silti joidenkin mielestä saimme lapsen liian aikaisin, liian nuorina ja harkitsematta. Onneksi suurin osa, ja varsinkin koko lähipiiri, otti uutisemme vastaan onnenkyyneleet silmissään. 

Ennen lasten hankkimista täytyy valmistua ammattiin ja saada työpaikka.

En uskaltaisi hankkia lasta ennen kuin minulla ammatti ja työpaikka, ajattelevat monet. Minä en ajatellut niin vuonna 2003 enkä ajattele nytkään. Ystäväni ympärilläni ovat valmistuneet ja saaneet töitä riippumatta siitä, ovatko he tehneet lapsensa 20-, 30- tai 35-vuotiaina ja kesken opintojen, ennen niitä tai niiden jälkeen. Opiskelut, työllistyminen ja lasten saaminen eivät liity mielestäni toisiinsa mitenkään varsinkaan tässä työllisyystilanteessa.

Nuorilla ei ole varaa lapsiin.

Me halusimme lapsen ja saimme sen. A. oli uran alkuvaiheessa, minä yliopisto-opintojen keskivaiheessa. Ostimme markkinoiden halvimmat vaunut. En tiennyt mitään vesipilareista, turvaistuinvertailuista ja ergonomisesta kantamisesta. Kun lähikaupasta ei saanut punaista haalaria, ostimme tytölle sinisen. En voinut kuvitellakaan, että äitiyspakkauksen vaatteita ei olisi käytetty. 

En hurahtanut lasten merkkivaatteisiin tai tiettyihin rattaisiin. Meillä oli kaikki mitä tarvitsimme: ruokaa, vaatteita, rajoja ja rakkautta. Käytetyt tavarat ja vähäinen tavaramäärä riittivät ihan hyvin. En edes ymmärtänyt, että jotkut toiset rattaat olisivat olleet paremmat kuin meillä olevat tai että lapsi olisi tarvinnut tietyn malliston tapetit omaan huoneeseen. Raha riitti siihen, mitä tarvitsimme.

Vuonna 2004.

 

Nuoruus jää elämättä, jos saa lapsen nuorena. Jää paljosta paitsi.

Mistä jäimme paitsi tullessamme vanhemmiksi 23- ja 24-vuotiaina? Nuorena lapsen saamisen vuoksi jäin paitsi opiskelijabileistä, joihin en vauva-aikana edes halunnut mennä. Kun palasin yliopistoon, olivat muut edenneet opinnoissaan enkä päässyt enää luontevasti osaksi opiskelijaporukkaa. Ystäväporukkani oli muodostunut kuitenkin jo enemmän lapsiperheistä, joten menetys ei ollut suuri. Käperryimme kotiin omasta tahdostamme, mutta jos halusimme, pystyimme yhä menemään ystäviemme kanssa vaikka konsertteihin toisen jäädessä hoitamaan lasta. Jäimme vapaaehtoisesti pois muilla edessä olevasta lujasta putkesta rilluvuosien.

Kolmen lapsen vanhemmuus vie joskus ajatusleikkiin siitä, millaista olisi, jos ei olisi lapsia tai jos olisi lähellä tukiverkkoja. Meillä olisi spontaaneja reissuja keikoille, ravintoloihin ja jopa ulkomaille kahdestaan. Nautimme kuitenkin isosta perheestämme ja jo isoista lapsistamme. Voimme tehdä yhdessä vaikka mitä kivaa. Emme jää mistään paitsi, päinvastoin: on valtava rikkaus, että meillä on tässä iässä reilustikin alle 40-vuotiaina jo näin isot lapset ja näin iso perhe. Saamme nukkua viikonloppuisin pitkään, ja lapsista on seuraa ja valtavasti iloa.

Tiedän silti, mitä kahdessa eri oppilaitoksessa opiskelu, kolme lasta ja pitkät hoitovapaat ovat maksaneet minulle. Pankkitiliäkin näkyvämmin äitiys näkyy cv:ssani. Ansioluettelossani ei lue onnistuneita pottakoulutuksia, puolentoista vuoden tuskaisaa lapsen diagnoosin etsimistä, ennakoimistaitoa sopivankokoisten kausivaatteiden, luistinten ja iänmukaisten, kehittävien oppimislelujen ja -pelien hankinnasta, miehen työpaikan vuoksi oman työn, omien ystävien ja kaiken tutun menettämistä ja uutta alkua uudessa maakunnassa eikä lapsi sylissä istuttuja kymmeniä ja kymmeniä öitä. Töitä ehtii kyllä tehdä lasten kasvettuakin, mutta työmarkkinat voisivat silti entistä paremmin huomioida, miten perheenperustaminen näkyy selkeästi naisten työhistoriassa työvuosien määrässä. 

36-vuotiaana koen välillä olevani työelämässä 10 vuotta nuorempi kuin ikäiseni kollegat. Lapsiperhegenressä koen taas olevani 10 vuotta ikäisiäni vanhempi. Moni ystäväni elää nyt kahden pienen lapsen kanssa samaa elämänvaihetta kuin minä 10 vuotta sitten. Toisaalta olen määrätietoisesti edistänyt ammatillista osaamistani erilaisilla freelancer-, vapaaehtois- ja projektitöillä myös perhearjen keskellä. Viis cv:sta, tämän polun valitsisin uudestaankin!

 

Nuorena jaksaa paremmin.

23-, 26- ja 31-vuotiaana en nähnyt eroa esimerkiksi yövalvomisten jaksamisella. Sen sijaan kolmas raskaus yli 30-vuotiaana oli ensimmäisten 17 raskausviikon pahoinvoinnin vuoksi niin tuskaista, että en ikinä enää haluaisi kokea sitä. Se oli kuin kuukausia kestävä maailman pahin humala ja krapula, jota pahensivat työ, kotityöt ja kaksi vilkasta lasta. Onni oli silti yhtä syvää jokaisella kerralla.

Nuoret eivät osaa kasvattaa lapsia.

Nuoret ovat ihan yhtä hyviä vanhempia kuin iäkkäämmätkin vanhemmat. Vanhemmuus ei katso ikää.

Kaksi lasta, tyttö ja poika, on ihanne. 

"Ensimmäistäkö odotat", kysyttiin hymyillen odottaessani kuopusta. "Ei kun kolmatta", vastasin hymyillen. "Ai jaa, onko hän sinun ja miehesi ensimmäinen yhteinen", kysyttiin iloisesti onnitellen. "Ei kun kolmas", vastasin. "Kolmas!" vastattiin tai oltiin vain hiljaa eikä todellakaan onniteltu. Jopa osa läheisistä kauhistui.

 "Teillähän on jo tyttö ja poika", huudahdettiin, kun paljastui kolmas odotuksemme. 

Oikea ikä vanhemmaksi tulemiselle on ...

Jokaisella on oma mielipide sille, koska on hyvä aika saada lapsi. Ei kukaan voi sanoa toiselle, koska työn, opiskelun, rahan, asumisen, mielenterveyden tai puolison kannalta on juuri hänelle ihanteellisin aika. Sitä paitsi: lapsia ei hankita, heitä saadaan.

Onko oikeaa ikää tulla vanhemmaksi? Onko ikä vain numero vai oikeasti vanhemmuutta määräävä tekijä? Marja Hintikka Live pureutuu maanantaina 7.11. vanhemman oikeaan ikään. Mitä mieltä sinä olet?