300 kävijän blogista portaaliblogiksi

Pohdin monen vuoden ajan blogin avaamista. Erityisesti äitiyslomilla ja hoitovapailla kaipasin kirjoittamista, mutta en kuitenkaan uskaltanut avata blogia. Minua jarruttivat kolme asiaa: ajattelin, että ketään ei kiinnosta minun elämäni, perheemme yksityisyyden varjelu mietitytti enkä keksinyt, mistä edes olisin kirjoittanut. Kirjoittaminen ja valokuvaaminen ovat kuitenkin niin iso osa minua, että ajatus ei jättänyt minua rauhaan.

Keskellä kiireisintä arkea ja rankinta elämänvaihetta Aava sairastui. Meillä oli 2-vuotias, 7-vuotias ja 10-vuotias lapsi. Mies oli jatko-opinnoissa kaukana ja pääsi kotiin vain viikonlopuiksi. Minulla oli uusi työ yliopiston tiedottajana. Puolentoista vuoden oireilun jälkeen löytyi keliakia, mikä oli helpotus. (Lue tästä postaus Aavan keliakia).

Kun diagnoosista oli kulunut hetki, Keliakialiitto ilmoitti etsivänsä bloggaajia Suunta-verkkopalvelunsa lapsiperheblogiin. Tiesin heti, että se olisi minun juttuni. Oikein pursusin intoa, raivoa, surua ja iloa diagnoosin saamisen vaikeudesta, arjen sujumisesta sekä siitä, että saisin kertoa, mitä tarkoittaa, kun lapsella on keliakia. Hain bloggaajaksi ja pääsin! Keliakialiiton Arjen murusia -blogi avattiin huhtikuussa 2015.

Aloin kirjoittaa suurella innolla. Yhtäkkiä huomasin, että minä julkaisin suurimman osan ryhmäblogin teksteistä. Minua alkoi taas kiehtoa ajatus omasta blogista, jossa voisin kirjoittaa myös naiseudesta, ruuhkavuosista ja lapsiperheen arjesta huumorinkin näkökulmasta.

Heinäkuussa 2015 rohkaistuin ja avasin Vuodatus-nimiseen blogipohjaan blogini nimeltä Yli pyykkivuorten, läpi lasikattojen Kaija Koon Supernaiset-biisin mukaan. Olin vielä aika arka kirjoittamaan enkä oikeastaan tiennyt bloggaamisesta vielä mitään. Olin onnellinen siitä, että minulla oli 300 yksilöllistä kävijää kuussa. Avasin blogilleni Facebook-sivut ja aloin opetella bloggaamisen saloja. Että oikein 300 luki tekstejäni ja Facebook-sivulla oli 100 tykkääjää, se tuntui hurjalta.

Kävijämääräni nousivat nopeasti. Ensin kuukaudessa oli 2000 yksilöllistä kävijää, sitten jo 5000. Tammikuussa 2016 pääsin mukaan Kaksplussan blogiverkostoon, mistä olin todella, todella onnellinen! Blogini muutti Bloggeriin. Tutustuin mielettömän upeaan naisjoukkoon, verkostobloggaajiin, jotka alkoivat ystävällisesti opettaa minulle kaiken, mitä tiesivät bloggaamisesta. WhatsApp-ryhmässämme opin heiltä paljon blogin ulkoasun muokkaamisesta, valokuvien käsittelystä, kuvien koosta ja hyvän blogitekstin sisällöstä. He neuvoivat, miten blogiin saa Facebookin tykkäysnappulan, kuinka usein kannattaa blogata ja miten tehdään yhteistöitä.

En olisi uskonut, miten paljon tsemppiä, kannustusta ja ystävyyttä voi saada muilta bloggaajilta. Se tuli minulle ihan yllätyksenä, kirjoittamisen iloisena lisämausteena! En arvannut etukäteen, miten ryhmässä iloitaan, jos joku kirjottaa erityisen hyvän tekstin, saa hyvän yhteistyön tai saa postaukselleen paljon lukijoita. Se tuntuu tosi hienolta!

Tämä ja yllä oleva kuva Valokuvauspalvelu Markku Rintala Tampere.

Kevään aikana opin koko ajan lisää. Kesän ja syksyn aikana aloin kirjoittaa monipuolisemmin ja useammin. Syksyllä 2016 päätin lyhentää blogini nimestä pois läpi lasikattojen -osan. Aloin saada lisää seuraajia sekä Facebookiin että blogini Instagram-tilille @hanna.ylipyykkivuorten.

Joinain kuukausina yksilölliset kävijämäärät hyppäsivät jopa muutamaan kymmeneentuhanteen kävijään, kuten esimerkiksi silloin, kun MTV uutiset jakoi postaukseni pelleistä (lue tästä), kun Yle kirjoitti lapsen tubettamisesta kertovasta postauksestani uutisen (lue tästä) ja kun kirjoitin työssäkäyvän arki-iltojen lyhyydestä ja kodin siistinä pitämisen vinkeistä. Tämä kaikki hämmensi, yllätti ja ilahdutti.

Kiitos, kiitos!

Blogi ei menesty ilman kovaa työtä, mutta vaikka kuinka istuisi kymmeniä tunteja koneen ääressä, se ei yksin riitä. Blogi ei menesty, jos kukaan ei seuraa, lue eikä kommentoi. Kiitos, että te olette siellä! Kiitos, että teette mahdolliseksi elämäni hienoimman harrastuksen!

Keskiviikkona 5.4.2017 blogini siirtyy osaksi Kaksplussan portaalia. Reilussa puolessatoista vuodessa saavutin unelmani, jonka toteutumiseen en uskaltanut uskoa. Kiitos te siellä, että teitte unelmastani totta! Kiitos Otavamedia ja Kaksplus, että uskotte minuun!

Blogiportaali tarkoittaa lyhyesti sitä, että bloggaaja on työsuhteessa portaalin ylläpitäjään ja kirjoittaa blogiaan tietyn sopimuksen mukaisesti.

Uusi osoite

Viimeistään torstaina blogini löytyy osoitteesta http://blogit.kaksplus.fi/ylipyykkivuorten/.  Blogi siirtyy vanhasta osoitteesta automaattisesti uuteen, joten löydät kyllä perille! Samalla näet blogini kolmannen ulkoasun ja kolmannen blogipohjan, kun blogini siirtyy WordPressiin.

 

Nähdään uudessa osoitteessa ja uudessa ulkoasussa!

Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu -elokuvan arvostelu

Tunnettehan Tatun ja Patun, nuo keltaiseen ja pinkkiin pukeutuneet veljekset Outolasta? Juuri ne hassunhauskat pojat, joille sattuu koko ajan kaikkea hassua, ja joita Veera opastaa kärsivällisesti! Siis nuo lastenkirjallisuuden Hessu Hopon ja Mister Beanin. Niin tunnemme mekin!

Koska olemme Tatumme ja Patumme lukeneet, olemme odottaneet innolla Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu -elokuvaa. Kauan odotettu päivä tuli tämän viikon maanantaina, kun pakkasimme leffaherkut mukaan ja lähdimme Kaksplussan ja Nordisk Filmin tarjoamaan kutsuvierasnäytökseen katsomaan Tatun ja Patun jouluun sijoittuvan elokuvan jo ennen 19.10. olevaa ensi-iltapäivää.

Minä, Aava, Henrik, Matilda ja kaksi ystäväämme avasimme popparipussit ja otimme mukavan asennon leffateatterin punaisilla penkeillä. Olimme lukeneet etukäteen, että elokuvassa veljekset matkustavat junalla Outolasta jouluiseen Helsinkiin tapaamaan ystäväänsä Veeraa. Kaupungissa poikia odottaa Veeran järjestämä mahtava yllätys. Veera on kuitenkin myöhässä rautatieasemalta, ja veljekset suuntaavat omin neuvoin suureen kaupunkiin.

Tiesimme, että seuraa hullunkurisia sattumuksia pursuileva seikkailu, jossa Tatu ja Patu viilettävät pitkin kaupunkia etsiessään tietään Veeran luo. Innokkaat veljekset haluavat kiihkeästi kuulua joukkoon ja toimia kuten paikalliset joulunvalmistelijat, ja onnistuvatkin siinä melkein. Taidemuseosta löytyy “lahjakas” taiteilija, tavaratalossa joulupukki ja -kuusi menevät iloisesti sekaisin ja kaneliahan voi heittää puuron sijasta vaikka kainaloon!

Vain vähän reilun tunnin kestänyt elokuva loppui kaikkien meidän mielestä ihan kesken! Tatun ja Patun hauskoja keksintöjä, väärinkäsityksiä ja toilailuja olisi mielellään katsellut paljon kauemminkin. Elokuva loppui siihen, mistä mielestämme kaikki hauskuus olisi vasta alkanut!

Lue alta seurueemme ajatuksia elokuvasta.

Aava, 5 vuotta ja ystävä, 4 vuotta

Tatu ja Patu oli Helsingissä ja Veera etsi niitä! Ne meni kauppaan, joka meni kiinni. Hauskinta elokuvassa oli, kun Tatu ja Patu menivät hissiin ja se olikin sovituskoppi! Eihän se liikkunut! Sitten Tatu ja Patu menivät liukuportaisiin koko ajan väärään suuntaan, se oli hassua! Kivoin kohta oli, kun Veera näki Tatun ja Patun ja sai esitellä heidät vanhemmilleen. Tyhmintä elokuvassa oli, että minua pelotti pimeässä kaupassa ja Linnanmäellä. Halusin lähteä heti kotiin, mutta pidinkin vain vähän aikaa silmiä kiinni äidin sylissä. Mielestäni tätä elokuvaa voisi suositella minun serkuille.

Henrik, 10 vuotta

Elokuvan vitsit olivat kyllä tosi hyviä, niin kuin ihan se, että kanelia laitetaan kainaloon. Mielestäni elokuva on paras 5‒7-vuotiaille, koska minun ikäisteni vitsit ovat jo vähän rankempia. Me esimerkiksi roustaamme ja servaamme kavereiden kanssa koulussa toisiamme. Silti tykkäsin elokuvasta ja voisin katsoa sen uudestaan. Näyttelijät Riku Nieminen ja Antti Holma ovat aina tosi hauskoja, joten oli hyvin valittu heidät Tatuksi ja Patuksi. Olemme lukeneet niin paljon näitä kirjoja, että olisimme halunneet nähdä enemmän tuttuja keksintöjä niin kuin aamutoimikoneen. Miinusta tuli parista kirosanasta ja elokuvan lyhyestä kestosta.

Matilda, 13 vuotta

 

Elokuva sopii hyvin 5‒10-vuotiaille lapsille ja lapsenmielisille aikuisille. Teineille se ei sovi. Plussaa elokuvassa oli sellainen hillitty ja vähäeleinen hauskuus, joka syntyi Tatun ja Patun tietämättömyydestä ja piittaamattomuudesta. Koska he tulivat Outolasta, ihmettelivät he kaikkea ja sekoittivat asioita. Miinusta tuli muutamista sanoista, jotka ovat tarkoitettu aikuisille, niin kuin yksi kirosana ja idiootti. Ne eivät kuulu lastenelokuvaan.

Koska lapset eivät suostuneet tähän...

Äidit 

 

Yksi elokuvan suurimmista nautinnoista oli ehdottomasti jouluisen Helsingin yhtä aikaa rauhallinen ja elämää sykkivä talvitunnelma. Erityisen vaikutuksen tekivät Veeraa näyttelevän Eedit Patrakan ja Marttia näyttelevän Sulevi Peltolan roolisuoritukset, jotka menivät suoraan luihin ja ytimiin. Patrakan reipas ja päättäväinen roolisuoritus kuvasti hyvin lapsen määrätietoisuutta, sadun maailmaa ja sellaista oikeaa ja reipasta Tiina-kirjojen lapsuudenaikaa, josta on jo osa kadotettu tänä lastenkin kännykkäriippuvuuden ja päiväkoti-ikäisten syntymäpäiväjuhlien kilpavarustelun aikakautena. Peltolan herkkä ja koskettava tulkinta oli todella pysäyttävä ja yksinkertaisesti kaunis. Äiti-ihmisiä puhutteli kovasti!

Elokuvan miljöö on hassu sekoitus 80-luvun kiireettömyyttä, vaatetyyliä ja sisustusta ja 2010-luvun kännyköitä ja sosiaalista mediaa. Veeran asu ja koti noudattavat niin tarkasti kirjan menneiden vuosikymmenten tyyliä, että on suorastaan hämmentävää olla yhtäkkiä keskellä Instagram-kuvausta.

Elokuva tarjoaa aikuiskatsojalle yhden yhteiskunnallisen keskustelun kuuman perunan, joka ei taas seurueemme lapsista ollut mitenkään mainittava juttu. Virkistävä ja iloinen yllätys minun mielestäni, mutta uskon, että joku elokuvayleisössä kohahtaa, kun asia tulee esille.

Tatun ja Patu toilailut ja hauskat sanat toivat uutta ja virkistävää vaihtelua jouluun sijoittuvien elokuvien kirjoon. Aion ehdottomasti ottaa käyttöön ensi jouluna huudahduksen "joulurauhoitu" ja käsitteen "jouluströsseli" (joulustressi). Virkistäviä näkökulmia jouluun!

Veeran lupaama yllätys, koko elokuvan kohokohta, oli ehkä vähän liian yksinkertainen lastenkin mielestä. Muutamat elokuvan kohdat olivat herkälle 5-vuotiaalle liian pelottavia, mutta 4-vuotias taas ei pelännyt. Vitsit ja keksinnöt olivat hauskoja, mutta itse juoni oli vähän turhan suoraviivainen ja ennalta-arvattava. Aikuisten ja lasten suhde ja vanhemmuuden käsittely sekä Helsingin upea miljöö pelastivat paljon. Holman ja Niemisen veikeät naamat ja hulvaton roolisuositus sekä aiemmin mainitut Patrakka ja Peltola olivat rooleissaan vakuuttavia ja loistavia.

Meidän seurue antaa Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu -elokuvalle 4/5 tähteä! 

Elokuvaliput saatu yhteistyöstä Kaksplussan ja Nordisk filmin kanssa.