Ystävä 16 vuoden takaa

Viidessä maakunnassa ja yhdeksällä paikkakunnalla asuminen on tuonut elämänkokemuksen lisäksi jotain hyvin suurta: ystäviä. Jokaisesta asuinpaikastani on jäänyt muutama Facebook-kaveri sekä muutama oikea ystävä, joiden kanssa aina "jatketaan siitä mihin jäätiin viimeksi, kun tavattiin, meikit naamoilta me naurettiin" (pätkä blogini nimikkobiisistä Supernaiset).

Minulle on vieras ajatus, että ystäväni asuisivat niin lähellä, että voisin kävellä tai ajaa nopeasti autolla heidän luokseen. Olen kyllä saanut Pirkanmaaltakin, jossa olemme asuneet kohta kaksi vuotta, muutamia hyvin rakkaiksi tulleita ystäviä, mutta muut ystäväni asuvat muun muassa 150 km:n, 160 km:n, 240 km:n, 330 km:n ja 400 km:n päässä.

Tietysti haluaisin pitää kaikki ystäväni rutistusläheisyydellä koko ajan, mutta ei se yhteiskunta pyöri sillä tavalla, että kaikilla on ystävät lähellä ja Hanna saa tavata ystäviään tuosta noin vain (jos olet jo unohtanut, niin tämä oli elämänviisaus Ymmi Hinaajan tyyliin). Elämä vaan vie välillä mukanaan, mutta todelliset ystävät säilyvät.

Koska on Whatsapp, en koe, että asuisin kaukana ystävistäni. Pidän päivittäin yhteyttä muutaman ystävän ja sukulaisen kanssa. Joidenkin kanssa juttelemme vain tavatessamme, mutta tapaamme kyllä ainakin kerran, pari vuodessa. Silloin tuntuu aina kuin olisi tavattu juuri eilen.

Ystävät, parasta vuosikertaa vuodesta toiseen! Kuva netistä.

Sain tänään kylään luokseni kaksi ystävääni, joiden kanssa tutustuimme opiskellessamme vuoden verran kansanopistossa 16 vuotta sitten. Tuon jälkeen olemme valmistuneet oikeisiin ammatteihin ja tehneet töitä. Toinen ystäväni on edennyt urallaan huikeasti ja toteuttaa itseään myös matkustelemalla ja joogaamalla. Toinen ystäväni on laillani valmistunut ja tehnyt töitä, mutta saanut myös suuren perheen.

Kun tapaamme, on keskellämme aina suuri lauma lapsia, usein yhteensä jopa kahdeksan. Joka huoneessa on huippukiva leikki käynnissä, jollakin pienellä on koko ajan tärkeää, äänekästä asiaa ja jollakin on aina joku kriisi menossa (kuten vaikka semmoinen, että kaveri otti juuri sen barbien, minkä itse oli juuri aikonut ottaa).

Me aikuiset aloitamme kuulumisistamme kertovan lauseen, niistämme lapsen nenän, puhallamme pipiin, jatkamme lausetta, siirrämme kattilan pois levyltä, huudamme yläkertaan, että ei, ei nyt saa pelata, jatkamme lausetta ja juoksemme vessaan pyyhkimään. Lause jää kesken.

Rollaattoria työntäessä voi sitten yhdessä muistella, että tällaisia me tytöt olisi tarvittu silloin nuorina flikkoina, kun silloin kerran maisteltiin oikein herrain juomaa olutta ja maistuikin sitten liian hyvin! Kuva netistä.

Meitä naurattaa. Katsomme toisiamme kodeissamme, jotka eivät ole enää mitään opiskelijabokseja. Keittiöissämme on astiasarjoja. Meillä kaikilla on televisio ja jopa auto. Pystymme ostamaan uuden meikkivoiteen loppuneen tilalle eikä tarvitse seuraavaan opintotukeen asti pyytää joka aamu ystävältä lainaksi muutamaa tippaa meikkivoidetta.

Näemme silmissämme kolme 20-vuotiasta tyttöä, joiden mielestä on huikea idea pitää tyttöjen ilta. Se ilta on joulukuussa 2000. Laitetaan kolmiraitaverkkarit! Ollaan ilman meikkiä, siemaillaan siideriä ihan vain kotona. Pyydetään pari muutakin tyttöä mukaan.

Näemme yhä, miten kuningasidea lähtee siitä kulkemaan ja lopulta päädymme viiden tytön voimin baariin tanssimaan. Ilman meikkiä. Kolmiraitaverkkareissa. Joulukuussa 2000.

Muistamme tulevaisuudenhaaveet, haparoivan aikuisuuden, poikaystävät. Muistamme uuden arjen poissa kotoa. Muistamme ajan, jolloin ehdimme puhua kokonaisia lauseita. Muistamme ystävyyden.

Joidenkin kanssa kahden tunnin automatka on yhtä pitkä ja loputon kuin ikuisen syksyn ajatus lumettomassa marraskuussa. Toisten kanssa se vaatii vain kalenterimerkinnän ja lupauksen.

Tänäänkään lauseet eivät olleet kokonaisia, mutta syömisen, lasten viihdyttämisen ja ulkoilujen lomassa ehdimme katsoa valokuva-albumista kolmiraitaverkkareisia, huikean laihoja ja kummallisilla kampauksilla iltaa viettäviä opiskelijatyttöjä. Katsoimme heitä lempeästi: rakastavasti, ymmärtävästi ja vähän säälivästikin. Pelkkiä tyttösiä!

Ystävälle ei tarvitse selittää mitään, pelkkä ilme riittää. Ystävä kyllä ymmärtää kaiken sanomattakin. Kuva netistä.

Emme arvanneet tuolloin, että 16 vuoden päästä elämässämme on kahdeksan rakasta lasta, julkinen, merkittävä ammatti, unelmien ammatit, asuntolainoja, elämän solmuja ja avattuja solmuja, poikaystävistä aviomiehiksi muuttuneita miehiä, uusia paikkakuntia ja ihmisiä.

Emme ehkä myöskään arvanneet, että 16 vuoden päästä katsomme niitä tyttöjenillan valokuvia yhä yhdessä. Tuon illan tyttöjoukosta kaksi on jossain maailmalla, mutta me olemme yhdessä sekä Whatsappissa että livenä aina, kun kalenteri sen suo.

Toukokuussa 2016 pidämme uuden tyttöjen illan ehkä hotellissa, ehkä Tampereella. Me kolme yhdessä. Ei ehkä verkkareita, ei ehkä meikittömyyttä, mutta kokonaisia lauseita ja ystävyyttä. Ensimmäistä kertaa sitten lasten syntymän kohtaamme ilman lauseen keskeyttäjiä.

Olemme sen ansainneet.