Tule kanssani ruuhkavuosien suonsilmäkkeeseen

Äiti, isä ja kolme lasta. Perhearjen idylli ja onni. Kyllä, mutta ei elämä ole pelkkää valkoista kotia, pörröisellä matolla neljällä Duplo-palikalla sovussa leikkiviä lapsia, juuri uunista kakkua nostavaa äitiä ja lapsia polviensa päällä lennättävää isää. Ehkä joskus, mutta ei pelkkää sitä.

Elämä on pyykkikasoja. Elämä on kymmenessä minuutissa tehtyä makaroni-jauhelihasekoitusta. Elämä on reppujen ja kassien pakkaamista ja purkamista. Elämä on yöllä klo 00.45 muistettuja seuraavan päivän syntymäpäiväkutsuja, joihin on lahja ostamatta ja liikuntatunnin luistelua, jota varten on luistimet, todennäköisesti liian pienet luistimet, yhä varastossa kuusenjalan ja rikkinäisten matkarattaiden alla.

Elämä on kasvattamisen vaikeutta: hetkiä, jolloin yhdelle kumartaa ja toiselle pyllistää, vaikka kuinka yrittäisi olla elegantti ja muutenkin täydellinen äiti, puoliso, nainen, tytär ja miniä. Elämä on kellon kanssa tappelua, lapsilta piilotettua suklaata ja nuhakuumeita.

Elämä on sellaista, että jätetään tiskit pöydälle ja mennään koko porukka sohvalle peiton alle lukemaan satua yhdessä (ja yritetään olla ajattelematta niitä tiskejä).

Elämä on hetkiä, jolloin täydellisen kakun pudottua lattialle ei voi kuin nauraa ja ojentaa perheelle ja ystäville lusikat ja käydä kilpaa syömään kakkua suoraan siitä lattialta, koska sitä se on elämä on. 

Jos perheessä on yhtä aikaa ruuhkavuodet, uhmaikä, murrosikä ja keskimmäisen lapsen yhdeksän vuoden ikä, jolloin varsinkin pojan elämäntehtävä on tehdä kaikki hulluiksi, ei blogista saa millään pelkkää kermavaahtoa ja täydellisesti tehtyjä macaron-leivoksia. Ketä sellainen kiinnostaisikaan?

Olen sitä mieltä, että tuhat sanaa kertoo enemmän kuin yksi kuva. Siksi en näytä lasteni kasvoja enkä kerro heidän kutsumanimiään. Käytän blogissa heidän toisia nimiään, mutta ihan hyvin nimet voisivat olla mitä tahansa. Ei sillä niin väliä. Ei ole oikeasti väliä, että kirjoittamani tapahtumat ovat tapahtuneet juuri meille. Ne olisivat voineet tapahtua kenelle tahansa. Sillä on väliä, että uskallan kertoa, että tällaista se elämä oikeasti on. Ehkä löydät blogistani vertaistukea äitiyteen, perhe-elämään ja naiseuteen. Tärkeintä on nauraa itselleen, äitiydelle ja naiseudelle. Ei me kuulkaa tästä nauramatta selvitä! 

En aina laita siis teksteihini kuvia, koska sanon lapsillekin, että älä näytä vaan kerro. Juuri, kun nostaa kuumaa makaronilaatikkoa uunista, huutaa joku, että tule heti paikalla katsomaan. Heti on tultava, juoksujalkaa, ja sitten he näyttävät, että on tapahtunut vaikkapa näin: kirjahyllyn toiseksi ylimmäisellä hyllyllä oleva valokuvakehys on kaatunut ja kehyksen takana oleva tuki on taittunut. Kauhea tilanne, ymmärrän, mutta kannustan silti lapsianikin (he ovat siis 4-, 9- ja 12-vuotiaita) kertomaan eikä näyttämään. Sanat ovat miekkaa mahtavampia! 

Tietenkin joskus näytän kuvan vaikka kodistani, itsestäni, lapsistani tai ystävistäni, esimerkiksi sellaisen, että syödään sitä kakkua sieltä lattialta. Tai sitten jonkun tällaisen: 

Tämä on Yli pyykkivuorten, läpi lasikattojen -blogin ensimmäinen kirjoitus Bloggerissa. Loppiaisen jälkeen blogini on osa Kaksplussan blogiverkostoa. Tervetuloa seuraamaan blogia uudessa osoitteessa sen uudessa blogikodissa! 

Vanhat blogitekstini löydät täältä. Sieltä voit lukea vanhoja kirjoituksiani, esimerkiksi näitä: 

Meidän perhe, Taaperon pissahätä, Pipon päällä prinsessakruunu, Menkää naiset kylpylään, Hetki rannalla, Vieraat pikkuhousut, Tervetuloa vanhempainiltaan, Kotikutsujen emäntänä, Lasten kanssa ravintolassa,  Nenäkäs pikkupahis, Tyhmä kakara, Kaksikymppiä lapsen kaverin synttärilahjaan, Pyllypäärynä, Supernaiset ei lupiatartte (Kaija Koon superkonsertti) ja Kissan koti.   

Tervetuloa meidän perheemme mukaan minun ruuhkavuosieni suohon! Rämmitään yhdessä ja juodaan pahimmassa suonsilmäkkeessä lasilliset kuohuvaa. Tätä suota parempaa ei olekaan, tämä on minun suoni, ja se on onnellinen suo.