Mahtava viikonloppu minuuttiaikataululla

Olen kaikista eniten eniten elossa, kun koko ajan tapahtuu. Haluan paljon ystäviä ympärilleni ja paljon tapahtumia. Rakastan kutsua ystäviä kylään, järjestää, leipoa ja organisoida.

En ole koskaan kaivannut juurikaan omaa aikaa. Nautin lasten tapahtumista ja lasten kanssa tekemisestä. Jos saan hetken kirjoittaa, katsoa hetken jotain sarjaa tai käydä kuntosalilla, niin olen ihan tyytyväinen.

Mitä enemmän kivaa tapahtuu, sen levänneempi olen. Jos ei tapahdu mitään, kyllästyn ja ärsyynnyn. Jos tapahtuu paljon, tuntuu, kuin olisin ollut viikon lomalla.

Tämä viikonloppu oli kyllä meillä sellainen superviikonloppu. Tiivistetysti: perjantaina meillä oli kylässä lähellä lomaileva ystäväperhe Jyväskylästä sekä siskoni sekä vielä Matildan luokkakaveri yökylässä. Lauantaiaamuna lapsilla oli poikkeuksellisesti koulupäivä, ja olimme seuraamassa tunteja koko perhe.

Kattailuja ennen vieraiden saapumista.

 Kun koulu loppui, lähdimme heti koko perhe Helsinkiin. Meillä on ollut jo kymmenen vuotta perinteenä käydä Helsingissä silloin, kun on Venemessut. A. on mennyt messuille ja minä olen mennyt lasten kanssa tapaamaan ystäviä, shoppailemaan tai Hoploppiin, Disney on ice -esitykseen tai jonnekin muualle kivaan juttuun.

Lähivuodet Henrik on päässyt isän mukaan ja minä ja tytöt olemme olleet messujen ajan kolmestaan. Tänä vuonna kävimme Sea lifessa, mikä oli kyllä tosi hyvä valinta.

Odotettu hotelliloma, helmikuun perinne!

Niin isoja, koska te olette kasvaneet?

"Äiti, tuolla kadulla kävelee joku täti!" Maalaislapsi kaupungissa. Pupu mukana.

Silmäniloa ikkunassa

Muutama välähdys viikonlopusta:

Kävimme lauantai-iltana syömässä Rossossa A:n kahden veljen sekä toisen veljen vaimon ja vauvan kanssa. Yhtäkkiä syödessämme minua toisella puolella pöytää istuvat A. ja veljensä alkoivat tuijotella epäuskoisina ikkunasta ulos vastapäisen rakennuksen ikkunoista sisään. Heidän ilmeensä oli jotenkin hassut.

Serkut yhdessä.

Lopulta veli puuskahti, että "tuo on kyllä joku homojen sali". Kaikki meistä hyväksyvät täysin erilaiset seksuaaliset suuntaukset, joten kummastuin kommenttia ja käännyin. Salin ikkunoista näkyi kerralla ainakin kuusi todella lihaksikasta, öljyttyä, viimeisen päälle kunnossa olevaa miestä ilman paitaa. Siellä ne pullistelivat ja pumppasivat rautaa.

Kyllähän niitä piti tietysti kurkkia. Aika usein. Ruoka jäähtyi.

Lopulta huomasimme, että kyseessä oli jonkinlainen promotilaisuus, koska ikkunoista näkyi myös jakkupuvussa ja korkkareissa olevia naisia ja tummassa puvussa olevia miehiä viinilasit käsissään.

Sana paidattomista miehistä taisi kiiriä ravintolassamme, koska kohta ikkunamme eteen viereemme tuli keski-ikäinen rouvatarjoilija. Hän siirsi ikkunan edessä olevia syöttötuoleja millin vasemmalle tärkeän oloisena ja jäi sitten ikkunaan kiinni seisomaan katse kuntosalin ikkunoissa. Voi ei, miten paljon meitä nauratti siinä tarjoilijan selän takana! Oli vaikea olla ihan pokkana.

Kiinnostihan toki häntäkin! Ihan ymmärrettävää! Aika mukavan näköisiä miehiä!

Yllättävä tilanne

Aamupalalle lähtiessämme Aava huudahti yhtäkkiä: "Ai niin, se prinsessamekko!". Hän juoksi kaivamaan punaista Barbie-reppuaan, jonka oli kasannut kotona täyteen lelujaan. Sieltä pohjalta hän nosti juuri sellaisen röyhelöisen, pastellinsävyisen, prinsessan kuvalla varustetun naamiasasun, jollaisessa hän viettäisi mielellään elämästään 24/7. Ja alkoi vetää sitä päälleen...

Katsoimme A:n kanssa toisiamme ja totesimme, että ei. Niinpä hän aloitti prinsessamaisen kirkunan, huudon ja sätkimispotkimisen. Ei ole helppoa olla 4-vuotias prinsessa, kun palvelusväki on noin urpoa! Selvisimme kuitenkin ilman sen isompia henkisiä vaurioita syömään.

Kävellessämme Helsingin keskustassa alkoi Aava vinkua keskellä suojatietä ihmismassassa, että hän haluaa syliin. Tempaisin hänet syliini ja tömäytin hänet päin takanani kävelevää! Kuului kauhea kolahdus, ja takana kävellyt nainen kaatui mahalleen keskelle tietä! Hän oli kai väistänyt yllättävää lapsiperheen kohtaamaa sylintarvetilannetta. Väistölikkeen vuoksi hänen korkkarinsa jäi raitiovaunu-uraan ja sinne mätkähti täti loskaan keskelle suojatietä. Voi apua! Onneksi ei käynyt kuinkaan, mutta jalkansa hän vähän satutti. Noloa...

Juutalaiset kumartavat Mekkaan

Toisen kerran kävellessämme kiireessä kohti rautatieasemaa ja Venemessuja ja Sea lifea, satoi vettä. Meillä oli Aavalla vielä rattaat mukana, jotka vetävät ihan vinoon. Minä työnsin niitä hikihatussa, vesi ropisi ja loska roiskui.

Kolmen lapsen kanssa on se elinehto, että saadakseen äänensä kuuluviin on puhuttavaa kovempaa kuin muut. Henrik kertoi jotain omaa juttuaan, Aava rämppäsi rattaiden pään päälle tulevaa suojaa, minä komensin Aavaa laittamaan hanskoja, A. yritti löytää meitä perille ja Matilda puhui lakkaamatta ääneen juutalaisuudesta ja hinduista, koska hän halusi minun kuuntelevan, miten hyvin hän osaa uskonnon koealueen. Minä yritin väliin kysyä A:lta, että näkyykö missään pankkiautomaattia.

Lapsiperheen parasta härdelliä! Nyt jo naurattaa, varsinkin ne kaikki yksityiskohdat pyhistä apinoista ja lehmistä keskellä Helsinkiä, keskellä ihmismassoja, keskellä vesisadetta.

Siksi, koska olen äitisi

Sea lifessa ymmärsin taas, että sitä mukaan, kun lapsi kasvaa kohti murrosikää, tyhmenee vanhempi. Lapsen käytös paranee, vanhemman huononee. Tein taas jotain täysin käsittämättömän tyhmää, joten murrosikäiseni koki parhaana kiertää eri osastoissa kuin minä. Mykkäkoulua ja kapeita silmiä jatkui aina matkamuistomyymälään asti.

Työnsin mukanamme olevan serkkuvauvan rattaita - ja yhtäkkiä kirkaisin. Rattaiden päälle oli ilmestynyt käärme! Muovinen, tietysti, mutta minähän kirkaisin aika nolon kovaa.

Hyllyn takana kurkki yhä vihainen, mutta virnistelevä murrosikäinen. Saipas häpäistyä äidin!

Seuraavaksi hän länttäsi käteeni jotain ja katosi. Se oli savitaulu, jossa oli ajatelma.

Tiedän, tiedän. Hän haluaisi koiran, se olisi ainakin viisaampi kuin tyhmä äiti!

Voi miten huippua, älykäs riita! Säntäsin lukemaan magneetteja, joissa oli samanlaisia elämänviisauksia. Läimäytin magneetin hänen käteensä: "Siksi, koska olen äitisi. Siksi."

Vastalause työnnettiin heti käteeni. "En ole täydellinen, mutta lähellä sitä."  Hän alkoi jo vähän virnuilla. Meitä melkein nauratti, vaikka olimme tietysti suuttuneita.

Yritin pehmeämpää lähestymistapaa. "Tytär on pikkuinen tyttö, josta kasvettuaan tulee paras ystäväsi." Sain tuhahduksen. Kommunikointia, edistystä siis!

Kun ojensin hänen jo odottavaan käteensä kyltin "Kaikki voivat olla joskus tyhmiä, mutta typerä ei tarvitse olla", aloimme jo nauraa. Kotiin tarvittaisiin isot pinot tällaisia kylttejä! Ja työpaikalle!

Murrosikäisen itsetunnolla hän esitti viimeisen vaatimuksensa:

Ei kait siinä, täytyy sitten yrittää noin.

Olen kuullut, että siinä vaiheessa, kun nuoret täyttävät 18 vuotta he huomaavat, että vanhemmat ovat kehittyneet, eivätkä he enää ole yhtä tyhmiä kuin ennen. Minulla on siis yhä toivoa!

Huippuviikonloppu! Lihaskimput ja Sea lifen upeat hait ja sukulaiset ja hotelli ja koulun avoimet ovet ja vieraat ja sisko ja kaikki! Tällä energialla taas jaksaa arjen!

Paitsi se käärme. Ei ollut kiva!

Aava postaa: taaperon ystäväkirja

Saimme Aavan kanssa Kun äiti kelaa -blogin Selinalta ja A-murulta haasteen osallistua Taaperon ystäväkirjaan. Kiitos!

Aavahan ei ole enää mikään taapero vaan kohta jo 5-vuotias, joten meidän vastauksista ei tullut mitenkään hirmuisen hassuja. Enemmänkin hän pyöritteli silmiä kysymysten helppoudelle ja harmistui, kun kysymyksiä oli liian vähän.

Nimi, oikea tai nimi, jolla esiinnyt blogissa:
(Vastaa oikean, bloginimi on Aava.)

Ikäsi:
Neljä!

Parasta just nyt:
Kun saa leikkiä Geomageilla prinsessamekossa! (Vastaa tietysti juuri sen, mitä onkin tekemässä.)

Lempiruoka:
Jätski.

Ei se ole ruoka!
Hih hih! Silti on lempiruoka!

Sinähän tykkäät kalasta. 
Niin!

Polvien päällä lentokoneena lentäminen on ihan parasta!

Lempijuoma:
Cocis!

Henrik: Ethän sä juo Cocista!
(Nauraen) Silti se on!
 
Suosikkileikki:
Barbie-leikki.

Harrastukset:
Tanssi.

Harmi, että sydän kätkee komean irvistyksen ja kieroon katsomisen. :)

Idoli:
O. (parhaan ystävän nimi) ja Elsa ja Anna.

Valitse parempi vaihtoehto: potta/vaippa, auto/juna, kukkakaali/parsakaali, lämmin/viileä ja oma sänky/äidin kainalo. (Ensimmäistä en kysy, ei kuulu blogimaailmaan mielestäni se aihepiiri.)

Juna. Haluan matkustaa junalla maihin.
Mihin maihin?
Suuklaatuuttimaihin!

Kukkakaali, koska mä tykkään!

Lämmin, kun mä tykkään olla kesässä!

Äidin kainalo.
Sinähän nukut omassa sängyssä.
Silti!

Prinsessa Takkutukka.

Haastamme Linnean ja Lilianin Kultahippu 2.0 -blogista!

Haasteen on laittanut alulle Iina Bebe au lait-blogista ja Nöpsyn ihania vastauksia voitte lukea tästä!


Kuvat ensimmäistä lukuunottamalla tältä päivältä sisarusten kuvaamana kännykkäkameralla.

Uskallatko sulkea Facebookin?

Minulla on riippuvuus. Paha riippuvuus. Ja se on some.

Olen havahtunut siihen, että otan kännykkäni käteen vähän väliä. Selaan Facebookin läpi. Kurkistan Instan. Päivitän sähköpostin ja tutkin uusimmat viestit läpi. Katson blogin kävijämääriä ja kommentteja. Kurkistan Kaksplussan blogien etusivulta, mitä muut ovat kirjoittaneet ja mitkä tekstit ovat päivän luetuimpia.

Teen sen usein. Monia, monia, monia kertoja päivässä.

Teen työssäni verkkotiedotusta, joten istun koneella koko päivän ja surffailen verkkosivuilla ja somessa. Kun tulen töistä, teen samaa kotona. Puuroa keittäessä voi hyvin selailla Facebookia. Ennen lasten iltapesuja voi kurkistaa sähköpostiin. Ihan äkkiä voi vielä katsoa viestit ja vastatakin niihin. Kavereiden kanssa naurattaa hyvät läpät niin kovasti, että vieressä suurin silmin tuijottava lapsi jää huomaamatta.

"Joo, joo, odota, äiti katsoo äkkiä tämän."

Miksi? Miksi katson äkkiä tämän? Lapsillani on selkeät ruutuajat, mutta minulla ei. Koko päivän ruutuajasta tulee ärtynyt ja vetelä olo.

Luen kirjoista vain satuja

Kirjojen ja lehtien lukeminen on vaihtunut Facebookiin ihan yllättäen. Kirjoitin aiemmin, että kaikki ovat poistuneet Facebookista, mutta eivät kaikki. Pidän siellä yhteyttä ystäviini, jotka ovat ystäviäni myös IRL.

Facebookissa kukkii huumori yhtä ronskisti ja näkyvästi kuin finnit teinin kasvoilla. Minulla on todella hauskaa Facebookissa monessa ryhmässä. Saan sieltä myös vertaistukea moneen asiaan, kuten lapsen keliakiaan. Luen monien lehtien uutisia siellä.

Pidän somesta. Haluan näkyä siellä itseni, työni ja blogieni takia. Rakastan bloggaamista ja toisen bloggaajien tekstien lukemista. Tämä on minun harrastukseni niin kuin jollakin toisella neulominen, yhdellä hiihto, kolmannella pianon soittaminen. Tässä haluan kehittyä ja tästä nautin.

On kuitenkin yksi mutta.

Kuva netistä.

Äidin huono esimerkki

Some ei estä muuta elämääni, kyllä minulla on aikaa lapsilleni. Some ei ole ainoa aikuiskontaktini, minulla todellakin on livenäkin maailman parhaita ystäviä, joiden kanssa käydä vaikka äitiporukalla ulkona tai Kaija Koon keikoilla (Lue Hartwall Arenan keikka-arvostelu ja lue hullunhauska viikonloppu Helsingissä).

Ja minulla on muuten myös lapsettomia ystäviä, tahaton lapsettomuus ja lapsettomat ovat aina sydäntäni lähellä (lue Vaikea isänpäivä ja Lapsettomien lauantai).

Kuitenkin: on alkanut ärsyttää oma käytökseni.

Laskiaistiistaista alkoi kristinuskossa paastonaika, jota nykyihminen voi viettää haluamallaan tavalla. Paaston aikana voi tutkiskella itseään ja omaa käyttäytymistään. Voi halutessaan vähentää esimerkiksi lihansyöntiä, suklaanmässäämistä tai vaikka alkoholin käyttöä.

Minäkin päätin paastota. Ajatuksenani on vähentää herkkujen syömistä sekä selkeästi somessa lorvimistani. Tein radikaalin päätöksen ja poistin kännykästäni Facebookin. Omassa paastossani käyn Facebookissa vain silloin tällöin, lähinnä silloin, kun olen kirjoittanut blogiin ja liitän uuden tekstin Facebook-ryhmääni.

Päivityksiä jäljellä 56 prosenttia

No, ensimmäinen ongelma tuli lähtiessäni tänään kiireessä ja myöhässä tutun luo lastenvaatekutsuille. Otin käteeni kännykän tarkoituksenani katsoa kutsujen tapahtumasivulta Facebookista tutun osoite. Enpä voinutkaan sitä tehdä kännykällä!

Juoksin tietokoneelle ja avasin sen. Tietokone ilmoitti päivittävänsä itsensä nyt heti! Meni kivasti kymmenen minuuttia tuon tiedon löytämiseen! Siispä opettelen myös kirjoittamaan asiat ylös enkä luottamaan vain tekniikkaan. 

Uskallatko sinä sulkea somen edes hetkeksi? 

Lapsi sylissä yöllä, kun muut nukkuvat

"Äiti!" kuului terävä kuiskaus. "Äiti!"

Kömmin lämpimän peittoni alta ja kävelin lähes silmät kiinni tutun reitin. Tyttöjen huoneen hämärässä pimeydessä avasin silmäni.

Kerrossängyn yläpedin kaiteen reunalla oli pieni leuka, unesta punaiset posket, vaalea, takkuinen kiharapilvi ja kaksi kirkasta, vakavaa silmää.

"Minä näin unta", hän kuiskasi hiljaa ja hyvin rauhallisesti. "Rosvot yrittivät napata minut."

On ihan hiljaista

Hetket lapsen kanssa yöllä ovat jotenkin maagisia. Koko muu maailma, tai ainakin oma maa ja lähimaat, nukkuu. On ihan hiljaista, kaikki on  pysähtynyt. Mielestäni aikuisen ja lapsen kohtaaminen yöllä on kaikista syvintä vanhemmuutta, sellaista vanhemmuuden vahvinta olemusta. Lapsi tarvitsee siinä hetkessä aikuista, ja aikuinen tulee ja auttaa.

Vastasyntyneen kanssa sairaalan lapsivuodeosastolla. Lakot, lööpit, ristiriidat, päätökset ja sääilmiöt ovat yhtäkkiä toisessa ulottuvuudessa, jonne ei usko enää koskaan palaavansa. Ilmastointi pitää pientä ääntä, käytävältä kuuluu hiljaisia askeleita, oma vartalo on turta kuin olisi juossut maratonin ja joutunut sen jälkeen hakattavaksi. Tuntuu kuin olisi joutunut elokuvan kohtaukseen, tunnelma on epätodellinen.

Huone on hämärä ja pysähtynyt kuin metsämökki 1950-luvulla marraskuun yönä.

Lapsi itkee kissanpennun äänellä ja tarttuu rintaan kiinni kuin hai uimarin jalkaan. Lapsi avaa silmänsä ja katsoo suoraan kohti. "Ihmetellä metsää, valtavuutta mantereen. Katsetta ja viisautta vastasyntyneen. Kasvojemme uurteita ja tähtikarttoja. Ihmetellä kaupunkia aamunkoitteessa. Siksi laulan: Eläköön!"  

Ehkä maagisin yön hetki ikinä.

Lapsi käpertyy syliin 

Kaikki muut nukkuvat, ikkunoista ei loista valoa. Lapsi takertuu syliin ja itkee koliikkia, korvatulehdusta, aikuisen sylin ikävää, pahaa unta, kasvukipuja, riitaa kaverin kanssa. Jos et siinä hetkessä ole läsnä, ole aikuinen, ole turvana ja rakasta, koska sitten olet? 

Siinä hetkessä on jotain pyhää, kun lapsi kaipaa lohdutusta tai turvaa ja saa sitä keskellä yötä juuri siltä aikuiselta, joka on hänen pienen elämänsä tärkein ihminen. Muu maailma on pysähtynyt, mutta tässä huoneessa tämä lapsi hakee turvaa joltain, joka ei välttämättä edes ymmärrä, miten merkityksellinen hän on tuolle lapselle. 

Kun istuu kuumeinen lapsi sylissään sohvalla kahdelta yöllä ja tajuaa yhtäkkiä, että mikään ei ole tärkeämpää kuin tämä lapsi, tämä elämä, tämän pienen ihmisen ison "pipin" helpottaminen. 

Vahvasti elämässä, vahvoja tunteita, syvä hiljaisuus ympärillä. Olen tässä sinua varten, yritä rakas nukahtaa. Silitän sinua, kunnes nukahdat. 

Kolme kertaa vauvavuosi 

 

Väsyneenä yön hetkessä ei ole tietenkään mitään maagista. Olen valvonut kolme vuotta elämästäni, kolme vauvavuotta olen päivisin törmäillyt väsymyksestä seiniin. Olen itkenyt, kun olen ollut ihan puhki. Nostessani lapsen saman yön aikana kuudetta kertaa rinnoilleni olen ollut väsymyksestä aivan rikki, mutta silti kokenut edes pikkuisen sen hetken maagisuutta. Sen, että aikuinen saa lapsen itkun loppumaan omalla toiminnallaan. Jos koliikki-itkua ei saa loppumaan, niin ainakin on siinä lähellä ja yrittää auttaa, elää kipua lapsen kanssa yhdessä. 

Olen käynyt yöllä itkevän lapsen luona kuulemassa, että hän vahingossa pyyhki iltapusun pois eikä hänellä siis ole sitä enää poskellaan. Olen etsinyt tuttia ja unileluja. Olen pessyt lasta ja vaihtanut lakanoita. Olen käynyt yöllä katsomassa kauhukohtauksen ravisteleman kolmevuotiaan kanssa autoamme, koska autot olivat elämän tärkein asia, ja auto sai huudon loppumaan. Olen kohottanut peittoani ja ottanut kainalooni lähes itseni kokoisen koululaisen, joka on herännyt painajaiseen. 

Kun nukkumisasiat ovat muuten kunnossa ja arki sujuu, on satunnainen hetki yöllä yhdessä pysäyttävä. Meidän hetkemme.

Unen jatko

Tyttöjen huoneessa tarina unesta jatkui. 

"Sitten isi tuli ja nappasi minut autoon. Me ajettiin pikavauhtia karkuun!"

"Hyvä, että isi pelasti sinut."

"Nii-iin", sanoi hän. 

Sitten me kävimme pissalla ja sitten hän pyysi, että tulen vielä peittelemään. 

Peittelin hänet takaisin kerrossängyn yläpedille Tuhkimopeiton alle ja laitoin pupun, kissan ja tiikerin hänen kainaloonsa. Annoin pusun ja lähdin takaisin nukkumaan.  

Tämän unen hän halusi minulle kuiskata viime yönä kello kolmen aikaan yön hiljaisuudessa. Ja minä kuuntelin, vaikka väsytti.

Äiti, käyttäydy asiallisesti!

Äiti-ihmiset ovat kaikkien lasten ja aikuisten esikuvia ja idoleita. He käyttäytyvät asiallisesti ja aikuismaisesti ja asettavat aina lapset itsensä edelle. He ovat rauhallisia, harkitsevia ja tyyniä, eivätkä ikinä menetä malttiaan, kasvojaan tai tilanteen tai elämänsä hallintaa.

Yleensä. Useimmat. Ne tylsät. Siksipä minusta on ihanaa, että kaikki eivät ole sellaisia. Ei saa jumittua äidin rooliin, pitää myös osata heittäytyä ja elää! Ei tästä äitiydestä selviä olematta vähän hullu ja pimeä tyyppi.

Kolmekymppinen kolmen lapsen äiti kertoi juuri minulle, mitä hänelle tapahtui aivan yllättäen ilman ennakkovaroitusta. Kerron sen teille tässä alla, tämä on laskiaiseen sopiva iltasatu teille kaikille aikuisille.

Jäämäki

Yhtenä päivänä tullessani kotiin ihastelin pihapiirin lapsia, jotka leikkivät pihassamme olevassa mäessä, joka oli jäätynyt aivan peilikirkkaaksi. Heillä näytti olevan tosi kivaa. Minä siinä hymyilin lapsukaisille ja sanoin, että minäkin haluaisin joku päivä kokeilla laskea heidän jäämäestään. 

Lapset katsoivat minua kulmiensa alta ilmeellä, joka tarkoittaa heidän kielellään, että OMG. Päätin sitten olla ihan vaan hiljaa ja jatkaa iälleni sopivasti käyttäytyen kotiin tekemään ruokaa perheelleni.

Samana iltana tulin 9-vuotiaan tyttäreni kanssa kaupasta kotiin jo pimeän tultua. Siinä se jäämäki taas oli, ihan varoittamatta edessämme. Tyttö sinkosi sinne, ja näytti iloisena, että "Katso äiti, tähän lyhtypylvääseen on kiinnitetty tällainen narukin, että jäämäessä voi roikkua sen narun varassa!". 

Tyttö laski alas, ja se näytti kivalta. Liian kivalta.

Hetken mielijohteesta laskin kauppakassin lumihankeen, ja hullu kiilto silmissä siirryin mäen päälle. Minulla oli päälläni aika äskettäin ostamani parhaimmat arkihousuni ja se parempi kauppatakki. Tässä asussani huomasin asettuvani mäen päällä mahallani jäälle.

Vaimeasti kuulin, että tyttö kysyi, että "Mitä sä äiti aiot", mutta se oli jo myöhäistä... Yhtäkkiä huomasin ottavani vähän vauhtia, ja niin vain luisuin pää edellä mahallani mäkeen. Niissä hyvissä vaatteissani, siihen lasten mäkeen, siihen jyrkkään ja peilikirkkaaseen jäämäkeen, ihan siinä keskellä 20 asunnon rivitalokompleksiamme, tavallisena arki-iltana. Viuuuuuuuh!!!

Että tömps vaan

Mäessä tajusin, että nyt mennään vähän liian lujaa minun reaktiokyvyilleni. Ja meninkin muuten kovaa!

Jäämäen alaosaan, koko mäen puoliväliin, oli kertynyt hyvin tamppaantunut kova lumitöppäre. Siihen minä tömähdin vauhdilla, mahallani laskien, koko painollani, että tömps vaan kuului.

Kolahdus iski rintaan ensimmäisenä, löi ilmat pihalle. Sitten kieriskelin loppumatkan kuin vauhtia kasvattava lumipallo lumivyöryssä Alpeilla. Pysähdyin onneksi ennen mäen alla olevaa aitaa ja aidan takana olevaa syvää rotkoa, joka vie metsään, jossa on hyvin paljon kiviä, kantoja ja teräviä oksia. En sentään ottanut lumipallona pyöriessäni aitaa mukaani ja painellut sinne metsään asti!

Siellä minä makasin pitkälläni kauppavaatteissani ja tunnollisena äitinä, perheelleni ostamat ruuat  mäen päällä muovikassissa. Jäin maahan yhtä aikaa itkemään, nauramaan,  voivottelemaan ja häpeämäänkin. Ei kai kukaan nähnyt?

Sitten tajusin, että se lapsi tuijottaa minua silmät suurena ja hyvin järkyttyneenä. Tyttö tiedusteli hyvin varovasti, lähes kuiskaten, että sattuiko minuun. Nauroin vedet silmissä maassa maaten, että "Joo!".

Kuoletko sä nyt?

Könysin liukkaan mäen ylös nauraen. Joka paikkaan sattui.  Lapsi ripitti, että kannattaisi ottaa vähän varovaisemmin. Samalla hän kuitenkin kysyi, kesken ansaitsemani saarnan, huolestuneena, että ovatko vammani niin pahoja, että saattaisinko kuolla niihin.

Tyttö oli oli selvästi huolissaan touhuistani ja mielentilastani, varsinkin sen jälkeen, kun samana iltana tapahtui jotain muutakin. Sen enempää ajattelematta tyttö päätti nimittäin näyttää minulle kärrynpyörän.

Taas silmiini syttyi se saman kiilto. Tyttö näki sen ja huusi heti, että "ET!". Myöhäistä!

Yritin heilauttaa olkkarissa kärrynpyörän, koska minua häiritsee, että en ole koskaan sitä oppinut. Jos jollakin on pieni olohuone, niin meillä. Tuskin vessaa isompi. En kuitenkaan ymmärtänyt sitä ajatella.

Pikkuisen vauhtia... Ja ympäri, kierien ja lattiaan rojahtaen. Mäjäytin loppukaneetiksi vielä takaraivoni tv-tasoon niin, että tumahti. Tuli kuhmu, tuli taas hysteeristä itkunaurua.

Taas lapsi kysyi, että kuolenko. Pienemmät lapset, vasta päiväkoti-ikäiset, katsoivat silmillä, jotka melkein irtosivat päästä. Suurilla, kauhistuneilla ja järkyttyneillä silmillä. 

En, en toki kuole, mutta sattui kyllä!

Mies tuli samaan aikaan vessasta ja kysyi, että mitä ihmettä täällä tapahtuu. Sen jälkeen perhe asetti minulle kiellon, etten saa enää heittäytyä tuolla tavalla. 

Miksi, kysyn vaan! Kyllä äitien elämä on tylsää!

Kenellä on komeimmat mustelmat, kenellä? Hah! Näyttäkääpä! Minulla on lisää näitä myös polvissa ja säärissä!

Ystäväni, olet idolini! Älä tottele perhettä, älä tyydy elämään pelkkää äidin roolia! Kunhan nyt muistat, että et kuitenkaan kuole noissa tempauksissasi. Lähdetään siitä! 

Ja pyydä ensi kerralla minut mukaan, kokeillaan vaikka roikkua leikkipuiston kiipeilytelineen verkosta polvista pää alaspäin ja hypätä siitä voltilla maahan. Siitä tulee niin siistiä!

EDIT:

Julkaistuani tämän tarinan sain tältä ystävältäni viestin, jossa oli myös kuva. Ei varmaan tarvitse sanoa mitään enää.

Lasten päivän asut

Kaksplussalla kanssani bloggaavat Lastenhuoneenkapina-blogin kirjoittajat julkaisivat juuri vinkkejä postausaiheisiin. Ideoita on aina kiva saada, joten luin ne. Hauska lista, hyviä vinkkejä! Lue sinäkin ne ja kerro minulle, mitä näistä haluaisit blogistani lukea!

Yhtenä ideana oli postata lasten päivän asut. Nehän aina kiinnostavat, vai kuinka! Ihanasti puettuja lapsia on kiva katsella. Vaatteet sävy-sävyyn! Haluttujen merkkien vaatteita ja kaikki niin mietittyjä asukokonaisuuksia.

Ei reikiä. Ei tahroja. Kaikki sävy-sävyyn. Hiukset harjattu ja naamat pesty.

Mutta kun lapset sotkevat ja rikkovat vaatteitaan, koska he ovat lapsia. Pienillä menee pissa housuun, joillain esimerkiksi kahdeksan kertaa vuorokaudessa. Ei ole välttämättä sävy-sävyyn ainakaan koko päivää.

En ole päässyt sisään kahteen asiaan blogimaailmassa. 1. Esitellään omia hyvin kalliita ostoksia. 2. Lapset puetaan päästä varpaisiin mustiin kuin aikuiset. Mustat saappaat, nahkatakki ja tuubihuivi 2-vuotiaalla on minusta jotenkin kornia. Kaksivuotias haluaa pinkit Kuomat ja pinkin haalarin sekä hatun, jossa on "pillettan kuvia, niiten Eltan ja Annan"!

Päivän asukuvat, olkaapa hyvä!

No niin, Yli pyykkivuorten, läpi lasikattojen -blogin lapset 2/3 lupasivat esitellä perjantaipäivän asunsa. Olkaapa hyvä! Pahoittelen kuvien laatua, sain kuvata heitä noin puoli sekuntia kännykällä.

Paita: H&M, second hand isosiskolta, sitä ennen second hand kirpparilta. Hihassa näytti olevan pieni reikä. Mekko: H&M, second hand isosiskolta, sitä ennen second hand kirpparilta. Leggingsit: H&M, second hand kirpparilta. Sukkahousut: lappu kulunut, ei aavistustakaan, mistä on meille tullut.

Noudatimme trendikkäästi Lapsi stailaa itsensä - päivän ideaa sanoilla "laita päälle". Leggingsit ja sukkahousut ovat päällekkäin, koska "pitää olla tai mulle tulee päikyssä kylmä!". Sattumalta kaikki oli nyt kirpparilta, vaikka ostan kyllä ihan kaupoistakin hänelle vaatteita. (On pikkuisen shoppailuneuroosia, aiheena tyttären mekot.)

"No ota sitten", huokaisi myös Henrik. Hän rakastaa värejä. Yläosana aina huppari, jonka värinä on vihreä, sininen, punainen tai oranssi. Vetoketju ylös asti. Alaosassa mustat, siniset tai harmaat collegehousut tai Me & I:n oranssit farkut. Sukkina aina eri paria olevat, vaikka liimaisin parit toisiinsa pyykkiä lajitellessani. Housut: KappAhl, huppari: ehkä H&M, sukat: ei aavistustakaan.

Kolmannella lapsella oli harmaat Me & I :n yogapantsit, valkea KappAhlin toppi ja vaaleanpunainen Lindexin sulkapaita. Hän ei kuvaan ehtinyt/halunnut.

"Jos sinä saat kuvata meitä, niin me saadaan kuvata sinua!" sanoi Aava. Siispä esittelen myös oman asuni, Aavan ottamalla kuvalla. Olen hyvin värikäs pukeutuja, lue tästä.

Farkut: Siskoni vaatekaapin tyhjennyksestä perimäni, Seppälä. Paita: H&M, alla oleva paita: Seppälä, kello: Esprit.

Aavan ja isin linna sekä Aavan itse itsensä stailaama lauantain asu. Paita: Prinsessa Sofia, Citymarket, mekko: Turkista ostettu, leggingsit: Lindex tai KappAhl, sukat: Citymarket. Mekon helmasta voi huomata, että en ole kovin reipas käsitöissä...  No, tässä asussa en päästä häntä päiväkotiin, tämä on kotiasu...

Yleensä minä valitsen Aavan vaatteet päiväkotiin ja kaikkien lasten vaatteet kylään ja juhliin. Tykkään Me & I :sta, Noshista ja Pomp de luxista. Valitsen kyllä vaatteita sävy-sävyyn, ja mieluummin yksivärisistä ja klassisista tyyleistä kuin romanttisista. Mutta se, missä asussa Aava tulee hoidosta kotiin tai missä asussa hän lopulta on päiväkodin valokuvauksessa, onkin ihan toinen tarina. Lue se tarina tästä.

Lapsilla on kuitenkin ihan oma tyylinsä, ja se on useimmiten jotain muuta kuin mustat saappaat ja nahkatakki. Lue vanhat tekstini Pipon päällä prinsessakruunu ja Prinsessamekko. Isommillakin lapsilla on ihan oma tahtonsa pukemisessa, nimittän T-paita riittää pakkasella.

Semmoiset päivän asut. Minkäs seuraavaksi valitsen bloggausaiheista?


PS. Ehditkö jo lukea aamulla postaamani tekstin siitä, mitä tapahtuu, kun juuri vaipoista päässyt taapero haluaa vessaan keskellä automarkettia? Ei käy hyvin, äidiltä nimittäin näkyy työnaisen hymy ja koko vessareissun funktio on vessaharjan maistaminen. Lue tästä. 

Näin käyt taaperon kanssa vessassa!

Automarketin perimmäisellä maitohyllyllä juuri vaipoistaan päässyt taapero kirkaisee ilmoille pissahätänsä. Ostoskärryissä on viikon ruuat ja mieluiten vielä myös kaikki tarvikkeet viikonloppuna vietettäviin sokerihumalasynttäreihin. Vaihtoehdot ovat tässä: lapsi pissaa housuun nyt heti tai kohta. Jätät yhden keskenkasvuisen yksin ostoskärryjen kanssa tai jätät kärryt siihen ja juokset koko lapsilaumaa perässäsi vetäen vessaan.

Vessassa on tietysti yhtä pitkä ja mutkitteleva jono kuin Särkänniemen Tukkijokeen helteisenä heinäkuun lauantaina. Lapsi huutaa hätäänsä, mutta kukaan ei tietenkään päästä jonossa ohi. Miksi päästäisikään, koska suomalaiset osaavat jonottaa suorissa jonoissa ja pitää omasta paikastaan huolta. Meillä ei ohittelijoita suvaita! Juuri ennen kopin vapautumista huomaat, että kainalossa kiemurtelevalla taaperolla on jo märät housut, mutta vain vähän. Loppusatsi saattaa siis päätyä posliinirenkaan sisäpuolelle.

Ensimmäiseksi vessaan päästyänne täytyy tietysti pyöriä samalla tavalla itsensä ympäri kuin koira pissapaikkaa etsiessään. Sinä vain etsit sitä siunattua koukkua, johon voit ripustaa vaihtovaatteita ja eväitä täynnä olevan laukkusi sekä vuodenajasta riippuen enemmän tai vähemmän paksun takkisi, sillä tässä touhussa roiskuu hiki. No, koukkua ei tietenkään ole, joten asettelet tavarat lumen tai vesisateen, hiekan, keltaisen nesteen ja vessapaperin kyllästämälle lattialle.

Teinifarkkujen väärä päivä 

 

Vessa on sillä lailla sopivasti mitoitettu, että kun yrität kiireellä kyykistyä ja kiskoa housuja alas taaperolta, joka kirkuu, että ei haluakaan pöntölle vaan potalle, jota ei tietenkään ole, ei berberisi mahdukaan vessaan. Siispä jätät oven auki ja hien jo valuessa riisut lasta lievällä väkipakolla. Samalla muistat ja selkeästi tunnet, että jalassasi olevat farkut ovat ne wanna be young -farkut, joita voit käyttää vain sen pitkän takin kanssa, joka on nyt lapsen jalkojen alla lattialla. Niinpä takanasi jonottava teinijoukko saa nauttia sekä työnaisen hymystäsi että tavastasi olla äiti, kun hellästi pyydät selkä kaarella huutavaa lastasi istuutumaan pöntölle.

Kun saat lopulta lapsen istumaan pöntölle asentoon, jossa pissa ei roisku lapsen vaatteille eikä sinun päällesi, voit tyytyväisenä heittää itsesi kanssa henkiset yläfemmat - ja kiskaista äkkiä niitä never again jalkaan näissä tilanteissa -farkkuja ylemmäksi.

Pöntöllä se hätä sitten loppuu. Pissa kuulemma tulee vain, jos laulat. Ei sitä laulua, muumilaulu! Ei sitä muumilaulua, se toinen, se "muumihumppa soi, kuulet miten muumihumppa soi". Kovempaa, äiti, kovempaa! Ei tule pissaa, ei sitten yhtään. Siinä painoa jalalta toiselle vaihtaessasi, ja laulaessasi sen verran kovaa, että lapsi kuulee, mutta teinit ja mummot ei, tajuat, että sinulla itselläsi on ihan helkutin kova pissahätä. Ihan just on housussa, jos et just pääse. "Ei pissataaaaa", huutaa lapsi, jonka tempaiset pois pöntöltä ja yrität sadasosasekunnissa hoitaa oman asiasi.

Kuva netistä.

Aarre: käytetty tamponi

Sillä tavalla jännä juttu, että kun äsken se vessa oli liian pieni, niin nyt se on sillä tavalla tilava, että siitä pöntöltä et enää ylläkään mussukkaan, joka on ampaissut salamana vessaroskiksen luo. Yksikään lirahduksenääni ei ole vielä päässyt, kun pentu jo roikottaa turvonnutta, punaista tamponia narusta kuin kuollutta hiirtä hännästä ja huitoo sillä itseään. Teet ilmavirtsauksen ennätyksen, kun kurottaudut repimään lapselta aarteen pois.

Kankku ei ehdi laskeutua pöntölle, kun jälkikasvu on jo klähmimässä uutta kohdetta. Niin, arvaat kyllä: vessaharjaa, josta roikkuu paperia sekä ruskeita klönttejä. Yhdellä kädellä riuhdot vessaharjaa ja toisella revit vessapaperia ja yrität pyyhkiä samalla, kun lorina vaan jatkuu kuin Niagaran-putouksilla. Et enää välitä äänenvoimakkuudestasi.

Nyt riittää taaperolle, joka ei ole pissannut tarpeeksi, mutta jolla on yhä märät housut jalassa. Hän avaa oven lukon ja juoksee käytävään ennen kuin ehdit nostaa pikkareita polvista ylemmäksi. Samaan aikaan, kun kullanmuru jo kidnapataan tai hän juoksee parkkipaikalla autojen keskellä, tunkee vessakoppiisi jonosta seuraava kuplaotsainen, joka ilmeisesti on ajatellut, että kaksivuotiaat käyvät yleisissä vessoissa yksin.

Henkilökunta arvostaa äitiyttäsi

Siinähän se, taaperon vessahätä. Oikeastaan nautinto on parempi vain silloin, kun sinulla on taaperon lisäksi vessassa mukana vauva, joka karjuu naama punaisena, ja jota yrität imettää siinä pissatessasi. Kun lopulta palaat automarketin puolelle viereisen kopin pönttöä nuolemasta löytyneen lapsen kanssa, kuulet, että ostosten kanssa maitohyllylle jäänyt seitsemänvuotias on luullut, että olet hylännyt hänet lopullisesti ja lähtenyt muiden lasten kanssa Karibialle. Hän itkee hysteerisesti huolestuneiden parikymppisten työntekijöiden keskellä. Sinua on kuulutettu jo kolme kertaa, eivätkä henkilökunnan katseet ole äitiyttäsi arvostavia.

No mutta hei nauti nyt, kun lapset ovat pieniä! Äkkiä ne vuodet menee! Nämä ovat hei niitä parhaita vuosia!


Julkaisin uudestaan ihan ensimmäisen tekstini tästä blogista. Jos haluat lukea blogiani alusta asti, hyppää vanhaan osoitteeseen tästä.